Kävin Tallinnan Docpoint-festivaalilla katsomassa Kacper Czubakin ohjaaman elokuvan
Symfonia fabryki Ursus (2018), joka kertoo puolalaisen traktoritehtaan entisten työntekijöiden työmuistoista. Ursus-traktoritehdas työllisti ennen Neuvostoliiton romahtamista lähes 20000 ihmistä, joten sen ajautuminen konkurssiin kapitalistisessa järjestelmässä todella tarkoitti kokonaisen maailman katoamista.
Ursus-tehtaan sinfonia -elokuvassa tehtaan entiset työntekijät kokoontuvat kollektiiviseen muistisessioon etsimään omia tehdasmuistojaan ja tuottamaan niiden pohjalta ääniä ja koreografioita. Itse elokuva oli rakennettu näiden sessioiden tulosten pohjalta. Tykkäsin siitä kuinka kehollisten harjoitteiden kautta uudelleentuotettu tehdas tuntui jopa aidommalta kuin kenttänauhoitukset olisivat tuntuneet. En tykännyt siitä miten elokuvantekijät olivat estetisoineet karun tehdastyön eräänlaiseksi postapokalyptiseksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvassa ei ollut yhtään henkilöä, joka ei olisi pitänyt hengenvaarallisesta tehdastyöstä.
Elokuva oli myös kommentaari nyky-Euroopasta. "Demokratia on vahvoille. Sitä ei ole tarkoitettu proletariaatille", eräs henkilö sanoi.
Eero lähetti kotimatkalla linkin Aruna D'Souzan
puheeseen. Siinä hän kritisoi nykyistä kulttuurista velvoitetta puhua totta ansaitakseen empatiaa. D'Souza peräänkuuluttaa tilanteita, joissa ihmiset toimisivat empaattisesti siitä huolimatta että valehtelevat toisilleen. Kärkevä totuuden jälkeisen ajan kommentaari, jonka kohteeksi myös Kacper Czubakin elokuva mielessäni joutui.
