perjantai 9. huhtikuuta 2021

Kritiikki on osa journalismia - Nummi ja Löytty sotasilla

Olen viime aikoina lukenut kriittisellä silmällä päivälehdissä ilmestyneitä kritiikkejä ja tullut sellaiseen päätelmään, että (taide)kritiikkiin ei aina suhtauduta journalistisena tekstilajina. Tämä ihmetyttää minua siitä huolimatta, että kritiikillä on toki lähtökohtaisesti jalat tukevasti journalismin (lehdistön), taidemaailman ja laajemman "kulttuurikeskustelun" alueilla. Kritiikin totuusdiskurssi on tässä mielessä hybridinen. Kritiikin tarkoitus on herättää keskustelua ja välittää subjektiivisia (perusteltuja) makuarvostelmia laajempaan julkiseen keskusteluun. Tästä huolimatta sanomalehdistössä julkaistava kritiikki on päätoimittajan vastuun alaista toimintaa ja viime kädessä julkisen sanan neuvoston välittämän lehdistön itsesääntelyn piirissä.

Miksi ajattelen tätä juuri nyt? Kävimme eilen Kulttuuriykkösessä keskustelua kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuoreen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle -esseeteoksen pohjalta. Kirjassa pyritään laajentamaan käsitystä Suomen kirjallisuudesta kansallisesti määräytyneiden kulttuuristen rajojen ulkopuolelle. Se analysoi esseistiikan keinoin niitä tapoja, joilla kirjallisuus on osallistunut "meidän" ja "muiden" kulttuuristen erojen tuottamiseen.

Keskustelu oli lähtenyt liikkeelle Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessorin Jyrki Nummen lyttäyskritiikistä, joka oli julkaistu Helsingin Sanomissa viikkoa aikaisemmin. Nummen kritiikistä saa sellaisen käsityksen, että Löytty haluaa jotenkin "canceloida" koko suomalaisen kirjallisuuden kaanonin rasistisena ja valkoisen katseen lävistämänä. Luettuani Löytyn kirjan olin hämmästynyt, kun en löytänyt kirjan sivuilta mitään tähän viittaavaa. Sen sijaan löysin aika hauskasti ja itseironisesti kirjoitetun kirjan, jossa peräänkuulutettiin suomalaisen kirjallisuuskäsityksen ulottamista ahtaiden kielirajojen ulkopuolelle, kohti kirjallisuuden "ylirajaisuutta". Kirjasta oli vaikea löytää Nummen havaitsemaa poliittista ideologisuutta, ellei sitten suomalaisen yhteiskunnan kielellisen, kulttuurisen, etnisen ja uskonnollisen moninaistumisen hyväksymistä sellaiseksi lasketa.

Sain Kulttuuriykkösen lähetyksen jälkeen pari perusteltua palautetta, joissa oltaisiin kaivattu Jyrki Nummea keskustelemaan ja taittamaan peistä Olli Löytyn kanssa. Nummen kritiikki oli niin huonosti kirjoitettu ja perustelematon, että keskustelun jatkaminen sen tarjoamista lähtökohdista olisi ollut vaikeaa. Annan esimerkin. 

Nummi kirjoittaa kritiikissään, että kirjan "kirjoittaja [Löytty] kysyy, onko 'Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen'." Virkkeestä saa sellaisen käsityksen, että tämä kysymys olisi jotenkin oleellinen Löytyn kirjalle, hän itse vakavissaan kysyisi tällaista ja mahdollisesti olisi jopa sitä mieltä, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa kirjoitetut teokset ovat lähtökohtaisesti rasistisia (rakenteellisista, historiallisista, kulttuurisista syistä). Sosiaalisen median keskustelussa tämän kaltaiset kriitikon heitot otettiin vahvistuksena sille (ennakko-)oletukselle, että teos tällaisista ideologisista syistä haluaa kyseenalaistaa suomalaisen kirjallisuuden historian arvon.

Tosiasiassa kappale, josta kriitikon lainaama lause on, alkaa "rasismia koskeva keskustelu tyssää monesti määritelmien moninaisuuteen", jonka jälkeen siinä esitellään erilaisia julkisessa keskustelussa esiintyviä esimerkkejä rasismin analysoimisesta taideteoksissa (joista Nummen lainaama virke on yksi). Lopulta todetaan, että ainoastaan joissain kolonialismin ajan teoksissa (esim. Joseph Conradin Pimeyden sydämessä) rasismi on niin ilmeistä, että kuka tahansa sen näkee (mikä ei taaskaan mitätöi Conradin teoksen arvoa). Itse asiassa Löytty on hyvin varovainen siinä, ettei leimaisi yhtäkään analysoimaansa teosta rasistiseksi. Yleensä taideteoksista on mahdollista tehdä monia toistensa kanssa ristiriidassa olevia tulkintoja, jotka eivät kumoa toisiaan. Tämän kaltaisia monimerkityksellisiä toiseuttamista koskevia analyyseja Löytty tekee useita (Kivi, Canth, Pulkkinen, Salminen, Tervo jne). Tämän Löytyn kirjan perusasian Nummi oli halunnut kritiikissään sivuuttaa ja luoda teoksesta olkiukkomaisen irvikuvan, jossa teoksen tulkinnallinen konteksti tekstilajia myöten jätettiin huomiotta.

Muita samanlaisia tarkoituksellisia väärinluentoja kritiikissä oli useita. Nummi esimerkiksi kirjoittaa, että "Löytty kertoo arabiaksi kirjoittavan ja Suomessa asuvan Hassan Blasimin integroitumis­ongelmista, mutta hänen teoksistaan hän ei kirjoita juuri mitään" siitä huolimatta, että Blasimin teoksista Löytty kirjoittaa teoksessaan enemmän kuin kenenkään muun. Olen hämilläni. Nummi kirjoittaa, että "Seitsemän veljeksen [Löytty] kuittaa lyhyesti 'kansalliselta merkityslaahukseltaan' arveluttaviksi", vaikka Löytty kirjoittaa eräässä esseessään laajemminkin Seitsemästä veljeksestä. Mikäli olisin ottanut Nummen mukaan ohjelmaan kommentoimaan Löytyn teosta, koko "kulttuurikeskustelu" olisi mennyt jo alkujaan pieleen menneen vastaanoton oikaisemiseen. (Voi myös olla, että Nummen kritiikin tarjoama kamppailu suomen kieltä ja kotimaisen kirjallisuuden kansallista luentaa ja sitä vastustavan "ylirajaisen" kirjallisuuskäsityksen välillä itsessään on eräänlainen harha. Itse ainakin ajattelen, että taiteen kaanon on olemassa ainoastaan sikäli että se osallistuu ajankohtaiseen kulttuuriseen keskusteluun. Kaanon ei ole hauras ja rikkoutuva, vaan antaa syötteitä yhä uusille lukijasukupolville ja muovautuu uusien tulkintojen mukana.)

No, nyt tulen varsinaiseen pointtiini. Nummen kritiikki Löytyn teoksesta on niin tarkoitushakuista ja perustelematonta, että ihmettelen kovasti miksi se on lävistänyt Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen journalistisen seulan. Minkä tahansa muun juttutyypin (jopa mielipidekirjoitusten) kohdalla journalistiset julkaisukriteerit tuntuvat välillä olevan tiukempia kuin kritiikkien. Tätä tarkoitan sillä, että kritiikkiä ei ajatella osana journalismia. Valheellisetkin väitteet menevät läpi kun ne verhoillaan "kulttuurikeskustelun" tai "mielipiteen" pyhänhohteeseen. Jyrki Nummen kritiikki sai varmasti erittäin paljon jakoja sosiaalisessa mediassa, koska se herätti välittömiä reaktioita vahvistaessaan lukijakunnan ennakkoluuloja humanistisen tieteen mädännäisyydestä.

Mutta onneksi Nummen kritiikki on poikkeus. Suurin osa Helsingin Sanomissa ja muissa paikoissa julkaistavasta kritiikistä on laadukasta siitä huolimatta, että suomalainen kriitikkokunta on häpeällisen alipalkattua. Loppuun asti ajateltu kritiikki ja perustellut luennat muuttuvat kuitenkin uhanalaisiksi ja marginalisoituvat kun mediayhtiöt reaktioiden ja klikkausten toivossa päätyvät vahvistamaan ennakolta päätettyjä ideologisia rintamalinjoja. Olen tästä kirjallisen julkisuuden rapautumisesta enemmän huolissani kuin kotimaisen kirjallisuuden kaanonin puolesta.

Olen huolissani, huomaatteko! 😃


maanantai 16. marraskuuta 2020

Virosta ja kiireestä

Olen viime aikoina muiden töiden ja remontin ohessa yrittänyt kirjoittaa esseetä Viron ja Latvian performanssitaiteen historiasta SKR:n ja Long Play kriitikkokurssille. Pyrkimyksenä on ajatella kansallista historiaa ja esteettistä performanssia rinnakkaisina ilmiöinä. Samassa yhteydessä olen miettinyt paljon kiireen tuntua (sense of urgency) joka kollektiivisiin poliittisiin performansseihin (mielenosoitukset, laulujuhlat etc.) niin Baltiassa kuin muuallakin usein liittyy. Usein poliittisessa taiteessa kiire ja ajankohtaisuus oletetaan itsessään eräänlaisiksi diskursiivisiksi resursseiksi joiden kautta taidetekoja perustellaan. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kiireellisyys toimii nykyään monille taiteilijoille ja taideorganisaatioille oman toiminnan perusteena. Todellisuudessa kiireen tuntu kertoo useimmiten resurssiköyhyydestä ja toimijoiden prekaarista asemasta.
Viron laulujuhlien perustaminen toimii hyvänä esimerkkinä. Laulujuhlat ovat olleet Viron merkittävin kansallista henkeä nostattava nationalistinen instituutio 1860-luvulta lähtien kun perinne aproprioitiin saksalaiselta yläluokalta. Ensimmäiset laulujuhlat Tartossa vuonna 1869 järjestettiin kiireessä. Saksalainen byrokratia antoi luvat juhlille aivan viime tingassa, koska heitä epäilytti vähitellen heräävä virolainen kansallistunne. Kuten Suomessa 1860-luku oli Virossa nälänhädän aikaa joten laulujuhlien onnistuminen oli epävarmaa. Laulujuhlille osallistui kuitenkin 15000 ihmistä mikä oli epätodennäköinen onnistuminen. Retrospektiossa laulujuhlien syntymisen ja säilymisen voi yrittää käsittää vääjäämättömänä historiallisena tapahtumana, mutta se kuulostaa jälkiviisaudelta. Vasta laulujuhlien institutionalisoituminen alkoi tuottaa ympärilleen resurssivarantoja. Samalla kiire loppui. 

tiistai 1. syyskuuta 2020

Avoimesta tieteestä

Tänään keskusteltiin Kulttuuriykkösessä tieteen avoimuudesta Mikko Ojasen, Erika Liljan ja Emilia Palosen kanssa. Kurenniemi-tutkija Ojasella oli jännä, laaja-alainen näkökulma tieteellisen prosessin avoimuuteen: tutkijan olisi hyvä ottaa koko prosessi haltuun aineiston tunnistetietojen luomisesta ja sen oikeaoppisesta varastoinnista avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin ja open access -julkaisemiseen! Tosi kunnioitettava tavoite, kun ottaa huomioon kuinka leväperäisesti sitä tulee normaalisti suhtauduttua oman elämänsä tietohallintoon. Ojasen kokoamassa Kurenniemi-tietokannassa on kaikenlaista mielenkiintoista. 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Lecture on Posthumanism during the Horse and Performance -course in Malminkartano, 12.8.2020

What is humanism?


If we want to talk about posthumanist thought, we have to start from humanism.


Explain Immanuel Kant.

  • the other copernican turn which places preconditions of human experience in the middle of the universe

  • In Kant preconditions of human experience serve as the only lense towards the world of different phenomena

  • knowledge in Kant is always situated in human condition

  • modern is about situated knowledges, here the situatedness stems from the primal mediator, ie. the human -> but it was a radical and brave philosophy which rejected deity as a centre for phenomenological world, also reassuring for the European bourgeoisie who suddenly was enthroned as the new global elite

  • (Haraway is a humanist... :)


In Kantian ethics only humans are “the ends in themselves”. Categorical imperative: “Act as to treat humanity, both in your own person, and in the person of every other, always at the same time as an end, never simply as a means.” Only humans can create values and morals and reflect on them.


Animal as a category of things is rejected from this because they are thought of being un-selfconscious.


Kantian humanism is exposed by it’s attitude towards non-human animals:


“Animals are not self-conscious and are there merely as a means to an end. The end is man.”


But in several occasions Kant apparently refers to animals as a sort of a phenomenological machine, unselfconscious but getting along, managing… Animal is a sort of human but unselfconscious. We can see a hierarchy. Human is not only the center of the antropocentric universe, but it also needs some sort of human-animal divide as a support.


A counter narrative would be that humans have humanized themselves by rejecting their own animality. Becoming selfconscious is a rejection of humans own animality because it makes a division between animals and humans. But according to zoological studies a divide between humans and animals doesn’t exist. There is no hierarchy.


So a posthumanist would simply say: "Though luck being a humanist.”


Animal and human exist as concepts, as words. Naming someone an animal works exactly because animal is not a species concept. Animal is someone that can be killed, and violence performed on actual non-human animals somehow also produces “humanity” as a thing.


This is performance. Human-animal divide is a performance embedded in language. (So I’m not saying there is no difference between different species of animals, just animals and humans…)


Check Soppelsa on performance: which one was first, the Cartesian animal machine or an actual animal as machine? Anti-marxian...


Humanism was the main ideology of the modern, colonial world.

Why we need posthumanism?


News about an algae that causes amnesia. “An attack” towards one of the most intimate human capabilities -> the memory

http://yle.fi/uutiset/myrkyllinen_levamatto_kaliforniasta_alaskaan__tappaa_merielaimia_ja_vie_ihmisilta_muistin/8203716


Amnesia is also about the so called human-animal-relationship in our culture.

  • Incarceration of different animals

  • extinctions

  • complicated, because pets have become true companions


The sense of subjectivity has become evermore fragile -> this is especially visible through the concept of the anthropocene, a widely discussed notion that we are living “the age of man” also in a geologic sense -> new fragility


How to found (make a foundation for) our thought on something that is not all human? 

Posthumanism is also a necessity for contemporary times and is based on empirical experience. We are living in a world that comes after the one that was based solely on human experience ie. the humanistic world:

  • climate change

  • the sixth global mass extinction

  • cybernetics and genetics

  • COVID-19 (is breathing political?)


Human and animal divide is a social construct rather than biological category according to posthumanists. But we can see it everywhere. And one of the most visible traits of current ecological and social trouble is the human-animal divide.



What is speciesism?


“Speciesists allow the interests of their own species to override the greater interests of members of other species.” Peter Singer, Animal Liberation 1975. A Kantian idea! A speciesist instrumentalises other species and only acts in self interest. This is the beginning of the modern animal rights movement,


Posthumanism aims at blurring the divide between human and an animal, and instead focuses on the mechanics of animalization of other “non-human” species and actors.


According to artist Terike Haapoja who referates philosopher Cary Wolfe, “the conceptual opposition of human/animal already produces the structures in which any encounter with other species occurs: already beforehand, animalization governs how we approach other species.”


In these stables, please consider how the horses are “animalized”. To be a posthumanist, is to be critical towards the animalisation of an animal.


A horse is a rumour about the horse, it comes in advance through cultural norms, through biological knowledge, through casual gossiping. 

  • also yesterday: gossiping


Can a horse be a racist, as we were told? This is a delicate matter, because it wasn't meant to be very serious a statement. But it gives us a lense of the process of animalisation of animals.

History of breeding is strongly connected to the history of modern racism and theories of human races. Breeding predates modern racism and has heavily influenced it. So maybe the horses as we know them are racists, at least while being part of the same material history of racism, eugenics and so on.


Haapoja continues: “No analysis of the encounter with other species can be made without taking into account how the mechanics of animalization also enable the oppression of human groups and individuals.”


And Cary Wolfe puts it even harsher: “As long as the humanist and speciesist structure of subjectification remains intact, and as long as it is institutionally taken for granted that it is all right to systematically exploit and kill non-human animals simply because of their species, then the humanist discourse of species will always be available for use by some humans against other humans as well, to countenance violence against the social other of whatever species - or gender, or race, or class, or sexual difference.”


So, the animalization of non-human animals is a parallel process with the animalization of humans. -> you can’t enhance animal right unless you realize that racism also stems from the same process of animalization. The problem is the divide itself. This might be a simplification… The history of racism is different from the history of speciesism, but as Wolfe and Haapoja argue the processes are parallel.


This goes back to the question of humanism: the criticism of humanism has to also take in to account the material and historical conditions of the emergence of philosophical anthropocentrism and transcendental humanism. French revolution, human and non-human labour, emergence of capitalism, industrialization and all the processes of instrumentalization related to it...


But the main point of Haapoja and Wolfe is that animal/human divide has to be dismantled instead of widening the field of ethics towards non-human species.


So post-humanism tries to dismantle the human/animal divide and treat is a performance embedded in language.


What is “poor” posthumanism?


Now, I have to admit my own lack of courage. I’m not Kant or Haraway. Grandiose statements leave me at lost.


Instead of a great dismantling of human-animal divide, I would start from something smaller. Maybe this place.


Mätäoja, which 2000 years ago was a downstream of the river Vantaa. Now a waste indicator and part of the green infrastructure of the city.


A stone age cult place nearby.


Malminkartano manor founded in the 16th century (before Immanuel Kant’s transcendental humanism). Agricultural and military cultural history in the area.


We are already engaged in long histories of human-non-human relationships in Malminkartano area. This is our field trip to posthumanism.


Haraway suggests three points of departure or modes for posthumanistic analysis:

  • molecular-evolutionary

  • historical

  • face-to-face (temporal companionship)


These are all here!


Furthermore I would try to develop a somewhat more humble approach to posthumanistic animal studies: a “poor” posthumanism. Work in progress.


  • Face-to-face contact

  • common exploration of environment

  • practical and work related tasks as a medium.

  • Away from symbolism and towards common struggle.

  • Institutional criticism shared by different species.


I would like to come back to something was said yesterday:


Roaming the pasture is a process of leaving something behind

  • Leaving behind, going behind someone, walking after someone, following, learning, unlearning


The territorial feeling

  • de- and reterritorialization

  • horse riding as a type of landscape painting

  • territorial feeling in riding a horse: impossible to know what the other thinks, but still certainty that the other one is trying to figure out your thoughts. This is not communication in any real or semiotic sense, but an act of exchanging territorial feeling.

  • More like leaving behind the flow information and jumping on the territorial exhange

  • In this exhange, I hope, there is no space for a prejudiced human-non-human-animal division - also that is going to be left behind.



Sorry if I have overinterpreted something you have said. This exchange is something worthwhile.


Cultural political innovation. Instead of policing the borders we should engage in an exchange of territorial feeling.

lauantai 1. elokuuta 2020

Sound

“I always thought that ‘the voice’ was meant to indicate a kind of genuine, authentic, absolute individuation, which struck me as (a) undesirable and (b) impossible. Whereas a ‘sound’ was really within the midst of this intense engagement with everything: with all the noise that you’ve ever heard, you struggle somehow to make a difference, so to speak, within that noise. And that difference isn’t necessarily about you as an individual, it’s much more simply about trying to augment and to differentiate what’s around you. And that’s what a sound is for me.”

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Ruth Stout

Olin aamulla kitkemässä palstalla. Valtavasti rikkaruohoja paljaalla maalla. Pitää hommata enemmän katetta ja ottaa enemmän mallia Ruth Stoutista: "Here is a row of carrots. It isn't acting quite normal but who's normal anyway." Uusi motto: enemmän katetta, vähemmän kitkemistä.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Lapset

Mitä enemmän ihmiset pelkäävät sitä enemmän he hankkivat lapsia. Ilmastonmuutoksen pelko saa ihmiset lykkäämään lasten hankkimista, sanotaan. Tämä voi olla totta, mutta enemmän siihen vaikuttaa tyytyväisyys ja usko tulevaisuuteen.

Tämä Don Cherry -pätkä pitäisi näyttää kaikille nokkahuilunsa kanssa tuskaileville alakoululaisille.