maanantai 16. marraskuuta 2020

Virosta ja kiireestä

Olen viime aikoina muiden töiden ja remontin ohessa yrittänyt kirjoittaa esseetä Viron ja Latvian performanssitaiteen historiasta SKR:n ja Long Play kriitikkokurssille. Pyrkimyksenä on ajatella kansallista historiaa ja esteettistä performanssia rinnakkaisina ilmiöinä. Samassa yhteydessä olen miettinyt paljon kiireen tuntua (sense of urgency) joka kollektiivisiin poliittisiin performansseihin (mielenosoitukset, laulujuhlat etc.) niin Baltiassa kuin muuallakin usein liittyy. Usein poliittisessa taiteessa kiire ja ajankohtaisuus oletetaan itsessään eräänlaisiksi diskursiivisiksi resursseiksi joiden kautta taidetekoja perustellaan. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kiireellisyys toimii nykyään monille taiteilijoille ja taideorganisaatioille oman toiminnan perusteena. Todellisuudessa kiireen tuntu kertoo useimmiten resurssiköyhyydestä ja toimijoiden prekaarista asemasta.
Viron laulujuhlien perustaminen toimii hyvänä esimerkkinä. Laulujuhlat ovat olleet Viron merkittävin kansallista henkeä nostattava nationalistinen instituutio 1860-luvulta lähtien kun perinne aproprioitiin saksalaiselta yläluokalta. Ensimmäiset laulujuhlat Tartossa vuonna 1869 järjestettiin kiireessä. Saksalainen byrokratia antoi luvat juhlille aivan viime tingassa, koska heitä epäilytti vähitellen heräävä virolainen kansallistunne. Kuten Suomessa 1860-luku oli Virossa nälänhädän aikaa joten laulujuhlien onnistuminen oli epävarmaa. Laulujuhlille osallistui kuitenkin 15000 ihmistä mikä oli epätodennäköinen onnistuminen. Retrospektiossa laulujuhlien syntymisen ja säilymisen voi yrittää käsittää vääjäämättömänä historiallisena tapahtumana, mutta se kuulostaa jälkiviisaudelta. Vasta laulujuhlien institutionalisoituminen alkoi tuottaa ympärilleen resurssivarantoja. Samalla kiire loppui. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti