Journalismin dataistuminen on ollut iso aihe kaikille meille isoille nettialustoille toimittaville toimittajille. Itse olen miettinyt dataistumista ennen kaikkea oman leipätyöni eli kulttuurijournalismin kannalta. Journalisti-lehdessä ilmestyi tosi kiinnostava Nina Erhon ja Tuukka Tuomasjukan juttu Hesarin organisaatiouudistuksesta. Jutun lopussa keskityttiin myös kulttuurijournalismin muutokseen uudessa organisaatiossa, jossa uutisten tuottaminen korostuu.
Jutussa lainataan anonyymia Hesarin toimittajaa, joka on huolissaan siitä, että datavetoisessa julkaisumallissa taidekritiikin kaltaiset vähemmän luetut juttumuodot jäävät kovempien uutisten ja henkilövetoisten juttujen jalkoihin:
”Päätoimittaja toivoo, että me synnyttäisimme yhteiskunnallista ja keskustelua ja puheenaiheita. Ne ovat hyviä tavoitteita, mutta toimituksessa ei puhuta esteettisistä arvotuksista mitään.”
Esteettiset arvotukset ovat tietysti kulttuurijournalismin ydintehtäviä. Esteettisten arvotusten piiriin kuuluu se, että taiteenlajeista nousisivat esiin muutkin kuin kirjallisuus, joka on nykyisen medianäkyvyyden näkökulmasta selkeä voittaja (ennen kaikkea romaanikirjallisuus sekä elämäkerrat). Nimettömänä siteerattu toimittaja sanoo, että makua ja makuarvostelmia itsessään pidetään elitistisinä asioina kulttuuritoimituksessa. Supermielenkiintoista!
Olen törmännyt samankaltaiseen ajatteluun myös Yleisradiossa. Meilläkin verkkojulkaisemisessa on viime vuosina korostettu yleisömääriä. Yleisön käyttäytymistä mittaava data ohjaa yllättävän monia journalistisia ratkaisuja. Kyse on vähän salakavalastakin ajattelutavan muutoksesta: toimittajan oman ammattitaidon rinnalle on tullut aiheita ja näkökulmia määräämään usein aika hämärä oletus siitä, mitä yleisö haluaa. Evidenssiä yleisön haluille voi sitten kaivaa verkkodatasta.
Makuarvostelmien suhteen kulttuurijournalismi on Ylelläkin vähän koomisessa tilanteessa. Ylellä verkkojulkaisemisessa vältetään kaikenlaista mielipiteellisyyttä jopa siinä määrin, että Ylen omia toimittajia on kielletty laatimassa esimerkiksi kolumneja. Myöskään kritiikkiä ei Ylellä juuri julkaista (Svenska Yleä lukuunottamatta). Taannoin Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen sanoi faktana, että kritiikki ei kuulu Ylen repertuaariin juuri mielipiteellisyytensä takia (en nyt tähän hätään löydä lähdettä). Mielipiteitä ja makuarvostelmia sisältävät tekstit on naamioitu "analyyseiksi".
Hesarin vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi heittää minusta oikean pommin ehdottaessaan, että Ylen pitäisi tulevaisuudessa vastata kattavasta taidekritiikistä:
"Keskusteluun kattavasta yleispalvelusta silloin, kun se ei ole meidän lukijoillemme relevanttia, toivoisin mukaan julkista palvelua. Sellaista roolia emme voi kulttuurikritiikkien osalta yksin kantaa.”
Tällä viikolla pitäisi tulla tietoa Yle-työryhmän ehdotuksista Ylen tulevista leikkauksista. En pidä kovin todennäköisenä, että Yle ottaisi harteilleen taidekritiikkien julkaisemista samalla kun toimintaa tullaan yleisesti supistamaan.
Olen vähän pakonomainen uutisten kuluttaja. Vaikka selaan suomalaisten mediatalojen uutissisältöjä useita kertoja päivässä, olen suurimman osan ajasta aika pettynyt perusuutissyötteen suppeaan journalismikäsitykseen. Taidekritiikin lukeminen saattaa uutisaavikolla olla todellinen keidas kuten kriitikko Vesa Rantamakin vihjaa:
"Jos sanomalehteä toimitetaan yhdenmukaisten uutis- tai featurekoodistojen avulla, palvelemaan myyttistä yleislukijaa, voi juuri kriitikon oikeaan paikkaan pudottama hankala taidetermi, kuten dissonanssi, olla tämän lukijan päivän pelastus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti