Olen viime aikoina lukenut kriittisellä silmällä päivälehdissä ilmestyneitä kritiikkejä ja tullut sellaiseen päätelmään, että (taide)kritiikkiin ei aina suhtauduta journalistisena tekstilajina. Tämä ihmetyttää minua siitä huolimatta, että kritiikillä on toki lähtökohtaisesti jalat tukevasti journalismin (lehdistön), taidemaailman ja laajemman "kulttuurikeskustelun" alueilla. Kritiikin totuusdiskurssi on tässä mielessä hybridinen. Kritiikin tarkoitus on herättää keskustelua ja välittää subjektiivisia (perusteltuja) makuarvostelmia laajempaan julkiseen keskusteluun. Tästä huolimatta sanomalehdistössä julkaistava kritiikki on päätoimittajan vastuun alaista toimintaa ja viime kädessä julkisen sanan neuvoston välittämän lehdistön itsesääntelyn piirissä.
Miksi ajattelen tätä juuri nyt? Kävimme eilen Kulttuuriykkösessä keskustelua kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuoreen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle -esseeteoksen pohjalta. Kirjassa pyritään laajentamaan käsitystä Suomen kirjallisuudesta kansallisesti määräytyneiden kulttuuristen rajojen ulkopuolelle. Se analysoi esseistiikan keinoin niitä tapoja, joilla kirjallisuus on osallistunut "meidän" ja "muiden" kulttuuristen erojen tuottamiseen.
Keskustelu oli lähtenyt liikkeelle Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessorin Jyrki Nummen lyttäyskritiikistä, joka oli julkaistu Helsingin Sanomissa viikkoa aikaisemmin. Nummen kritiikistä saa sellaisen käsityksen, että Löytty haluaa jotenkin "canceloida" koko suomalaisen kirjallisuuden kaanonin rasistisena ja valkoisen katseen lävistämänä. Luettuani Löytyn kirjan olin hämmästynyt, kun en löytänyt kirjan sivuilta mitään tähän viittaavaa. Sen sijaan löysin aika hauskasti ja itseironisesti kirjoitetun kirjan, jossa peräänkuulutettiin suomalaisen kirjallisuuskäsityksen ulottamista ahtaiden kielirajojen ulkopuolelle, kohti kirjallisuuden "ylirajaisuutta". Kirjasta oli vaikea löytää Nummen havaitsemaa poliittista ideologisuutta, ellei sitten suomalaisen yhteiskunnan kielellisen, kulttuurisen, etnisen ja uskonnollisen moninaistumisen hyväksymistä sellaiseksi lasketa.
Sain Kulttuuriykkösen lähetyksen jälkeen pari perusteltua palautetta, joissa oltaisiin kaivattu Jyrki Nummea keskustelemaan ja taittamaan peistä Olli Löytyn kanssa. Nummen kritiikki oli niin huonosti kirjoitettu ja perustelematon, että keskustelun jatkaminen sen tarjoamista lähtökohdista olisi ollut vaikeaa. Annan esimerkin.
Nummi kirjoittaa kritiikissään, että kirjan "kirjoittaja [Löytty] kysyy, onko 'Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen'." Virkkeestä saa sellaisen käsityksen, että tämä kysymys olisi jotenkin oleellinen Löytyn kirjalle, hän itse vakavissaan kysyisi tällaista ja mahdollisesti olisi jopa sitä mieltä, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa kirjoitetut teokset ovat lähtökohtaisesti rasistisia (rakenteellisista, historiallisista, kulttuurisista syistä). Sosiaalisen median keskustelussa tämän kaltaiset kriitikon heitot otettiin vahvistuksena sille (ennakko-)oletukselle, että teos tällaisista ideologisista syistä haluaa kyseenalaistaa suomalaisen kirjallisuuden historian arvon.
Tosiasiassa kappale, josta kriitikon lainaama lause on, alkaa "rasismia koskeva keskustelu tyssää monesti määritelmien moninaisuuteen", jonka jälkeen siinä esitellään erilaisia julkisessa keskustelussa esiintyviä esimerkkejä rasismin analysoimisesta taideteoksissa (joista Nummen lainaama virke on yksi). Lopulta todetaan, että ainoastaan joissain kolonialismin ajan teoksissa (esim. Joseph Conradin Pimeyden sydämessä) rasismi on niin ilmeistä, että kuka tahansa sen näkee (mikä ei taaskaan mitätöi Conradin teoksen arvoa). Itse asiassa Löytty on hyvin varovainen siinä, ettei leimaisi yhtäkään analysoimaansa teosta rasistiseksi. Yleensä taideteoksista on mahdollista tehdä monia toistensa kanssa ristiriidassa olevia tulkintoja, jotka eivät kumoa toisiaan. Tämän kaltaisia monimerkityksellisiä toiseuttamista koskevia analyyseja Löytty tekee useita (Kivi, Canth, Pulkkinen, Salminen, Tervo jne). Tämän Löytyn kirjan perusasian Nummi oli halunnut kritiikissään sivuuttaa ja luoda teoksesta olkiukkomaisen irvikuvan, jossa teoksen tulkinnallinen konteksti tekstilajia myöten jätettiin huomiotta.
Muita samanlaisia tarkoituksellisia väärinluentoja kritiikissä oli useita. Nummi esimerkiksi kirjoittaa, että "Löytty kertoo arabiaksi kirjoittavan ja Suomessa asuvan Hassan Blasimin integroitumisongelmista, mutta hänen teoksistaan hän ei kirjoita juuri mitään" siitä huolimatta, että Blasimin teoksista Löytty kirjoittaa teoksessaan enemmän kuin kenenkään muun. Olen hämilläni. Nummi kirjoittaa, että "Seitsemän veljeksen [Löytty] kuittaa lyhyesti 'kansalliselta merkityslaahukseltaan' arveluttaviksi", vaikka Löytty kirjoittaa eräässä esseessään laajemminkin Seitsemästä veljeksestä. Mikäli olisin ottanut Nummen mukaan ohjelmaan kommentoimaan Löytyn teosta, koko "kulttuurikeskustelu" olisi mennyt jo alkujaan pieleen menneen vastaanoton oikaisemiseen. (Voi myös olla, että Nummen kritiikin tarjoama kamppailu suomen kieltä ja kotimaisen kirjallisuuden kansallista luentaa ja sitä vastustavan "ylirajaisen" kirjallisuuskäsityksen välillä itsessään on eräänlainen harha. Itse ainakin ajattelen, että taiteen kaanon on olemassa ainoastaan sikäli että se osallistuu ajankohtaiseen kulttuuriseen keskusteluun. Kaanon ei ole hauras ja rikkoutuva, vaan antaa syötteitä yhä uusille lukijasukupolville ja muovautuu uusien tulkintojen mukana.)
No, nyt tulen varsinaiseen pointtiini. Nummen kritiikki Löytyn teoksesta on niin tarkoitushakuista ja perustelematonta, että ihmettelen kovasti miksi se on lävistänyt Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen journalistisen seulan. Minkä tahansa muun juttutyypin (jopa mielipidekirjoitusten) kohdalla journalistiset julkaisukriteerit tuntuvat välillä olevan tiukempia kuin kritiikkien. Tätä tarkoitan sillä, että kritiikkiä ei ajatella osana journalismia. Valheellisetkin väitteet menevät läpi kun ne verhoillaan "kulttuurikeskustelun" tai "mielipiteen" pyhänhohteeseen. Jyrki Nummen kritiikki sai varmasti erittäin paljon jakoja sosiaalisessa mediassa, koska se herätti välittömiä reaktioita vahvistaessaan lukijakunnan ennakkoluuloja humanistisen tieteen mädännäisyydestä.
Mutta onneksi Nummen kritiikki on poikkeus. Suurin osa Helsingin Sanomissa ja muissa paikoissa julkaistavasta kritiikistä on laadukasta siitä huolimatta, että suomalainen kriitikkokunta on häpeällisen alipalkattua. Loppuun asti ajateltu kritiikki ja perustellut luennat muuttuvat kuitenkin uhanalaisiksi ja marginalisoituvat kun mediayhtiöt reaktioiden ja klikkausten toivossa päätyvät vahvistamaan ennakolta päätettyjä ideologisia rintamalinjoja. Olen tästä kirjallisen julkisuuden rapautumisesta enemmän huolissani kuin kotimaisen kirjallisuuden kaanonin puolesta.
Olen huolissani, huomaatteko! 😃
