Luin Viivi Luikin mielestäni hienon Varjoteatterin, joka on matkakertomus ja muistelmateos. Luik kertoo kirjallisesta tilaisuudesta, jossa saksalainen kriitikko muistelee matkaansa suomalaiselle hakkuuaukealle: "Kun istuu siellä kannon päässä, ei kuule muuta kuin suhinaa. [...] Ihmisenä olemisen tunne katoaa. Käsitättehän te, mistä minä puhun?"
Luikin romaanin kuvaama muisto toi mieleeni Thomas Bernhardin Hakkuu-teoksen "taiteellisten illallisten" lopun, jossa humalainen Burg-teatterin näyttelijä vihdoin saa suustaan omasta mielestään rehellisen virkkeen. Hän haluaa vaeltaa metsään: "Mennä metsään, syvälle metsän uumeniin, Burg-näyttelijä sanoi, jättäytyä kokonaan metsän huomaan, siinä koko juttu, tuossa ajatuksessa, ettei itsekään ole mitään muuta kuin luontoa. Metsä, metsän puut, hakkuu, siinä koko juttu, hän sanoi äkkiä kuohuksissaan ja oli nyt lopullisesti lähdössä."
Luikin-Bernhardin kirjallinen anekdoottipari oli kaunis löytö, jonka kautta ymmärrän paremmin eurooppalaisia. Tärkeitä tulevaisuustaitoja nämä hakkuuaukioista lumoutumiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti