Virosta ja kiireestä

Olen viime aikoina muiden töiden ja remontin ohessa yrittänyt kirjoittaa esseetä Viron ja Latvian performanssitaiteen historiasta SKR:n ja Long Play kriitikkokurssille. Pyrkimyksenä on ajatella kansallista historiaa ja esteettistä performanssia rinnakkaisina ilmiöinä. Samassa yhteydessä olen miettinyt paljon kiireen tuntua (sense of urgency) joka kollektiivisiin poliittisiin performansseihin (mielenosoitukset, laulujuhlat etc.) niin Baltiassa kuin muuallakin usein liittyy. Usein poliittisessa taiteessa kiire ja ajankohtaisuus oletetaan itsessään eräänlaisiksi diskursiivisiksi resursseiksi joiden kautta taidetekoja perustellaan. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kiireellisyys toimii nykyään monille taiteilijoille ja taideorganisaatioille oman toiminnan perusteena. Todellisuudessa kiireen tuntu kertoo useimmiten resurssiköyhyydestä ja toimijoiden prekaarista asemasta.

Viron laulujuhlien perustaminen toimii hyvänä esimerkkinä. Laulujuhlat ovat olleet Viron merkittävin kansallista henkeä nostattava nationalistinen instituutio 1860-luvulta lähtien kun perinne aproprioitiin saksalaiselta yläluokalta. Ensimmäiset laulujuhlat Tartossa vuonna 1869 järjestettiin kiireessä. Saksalainen byrokratia antoi luvat juhlille aivan viime tingassa, koska heitä epäilytti vähitellen heräävä virolainen kansallistunne. Kuten Suomessa 1860-luku oli Virossa nälänhädän aikaa joten laulujuhlien onnistuminen oli epävarmaa. Laulujuhlille osallistui kuitenkin 15000 ihmistä mikä oli epätodennäköinen onnistuminen. Retrospektiossa laulujuhlien syntymisen ja säilymisen voi yrittää käsittää vääjäämättömänä historiallisena tapahtumana, mutta se kuulostaa jälkiviisaudelta. Vasta laulujuhlien institutionalisoituminen alkoi tuottaa ympärilleen resurssivarantoja. Samalla kiire loppui. 

Avoimesta tieteestä

Tänään keskusteltiin Kulttuuriykkösessä tieteen avoimuudesta Mikko Ojasen, Erika Liljan ja Emilia Palosen kanssa. Kurenniemi-tutkija Ojasella oli jännä, laaja-alainen näkökulma tieteellisen prosessin avoimuuteen: tutkijan olisi hyvä ottaa koko prosessi haltuun aineiston tunnistetietojen luomisesta ja sen oikeaoppisesta varastoinnista avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin ja open access -julkaisemiseen! Tosi kunnioitettava tavoite, kun ottaa huomioon kuinka leväperäisesti sitä tulee normaalisti suhtauduttua oman elämänsä tietohallintoon. Ojasen kokoamassa Kurenniemi-tietokannassa on kaikenlaista mielenkiintoista. 

Sound

“I always thought that ‘the voice’ was meant to indicate a kind of genuine, authentic, absolute individuation, which struck me as (a) undesirable and (b) impossible. Whereas a ‘sound’ was really within the midst of this intense engagement with everything: with all the noise that you’ve ever heard, you struggle somehow to make a difference, so to speak, within that noise. And that difference isn’t necessarily about you as an individual, it’s much more simply about trying to augment and to differentiate what’s around you. And that’s what a sound is for me.”

Ruth Stout

Olin aamulla kitkemässä palstalla. Valtavasti rikkaruohoja paljaalla maalla. Pitää hommata enemmän katetta ja ottaa enemmän mallia Ruth Stoutista: "Here is a row of carrots. It isn't acting quite normal but who's normal anyway." Uusi motto: enemmän katetta, vähemmän kitkemistä.

https://www.youtube.com/watch?v=GNU8IJzRHZk

Lapset

Mitä enemmän ihmiset pelkäävät sitä enemmän he hankkivat lapsia. Ilmastonmuutoksen pelko saa ihmiset lykkäämään lasten hankkimista, sanotaan. Tämä voi olla totta, mutta enemmän siihen vaikuttaa tyytyväisyys ja usko tulevaisuuteen.

Tämä Don Cherry -pätkä pitäisi näyttää kaikille nokkahuilunsa kanssa tuskaileville alakoululaisille.

Muisti ääni sample pack

Kävin Tallinnan Docpoint-festivaalilla katsomassa Kacper Czubakin ohjaaman elokuvan Symfonia fabryki Ursus (2018), joka kertoo puolalaisen traktoritehtaan entisten työntekijöiden työmuistoista. Ursus-traktoritehdas työllisti ennen Neuvostoliiton romahtamista lähes 20000 ihmistä, joten sen ajautuminen konkurssiin kapitalistisessa järjestelmässä todella tarkoitti kokonaisen maailman katoamista. Ursus-tehtaan sinfonia -elokuvassa tehtaan entiset työntekijät kokoontuvat kollektiiviseen muistisessioon etsimään omia tehdasmuistojaan ja tuottamaan niiden pohjalta ääniä ja koreografioita. Itse elokuva oli rakennettu näiden sessioiden tulosten pohjalta. Tykkäsin siitä kuinka kehollisten harjoitteiden kautta uudelleentuotettu tehdas tuntui jopa aidommalta kuin kenttänauhoitukset olisivat tuntuneet. En tykännyt siitä miten elokuvantekijät olivat estetisoineet karun tehdastyön eräänlaiseksi postapokalyptiseksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvassa ei ollut yhtään henkilöä, joka ei olisi pitänyt hengenvaarallisesta tehdastyöstä.

Elokuva oli myös kommentaari nyky-Euroopasta. "Demokratia on vahvoille. Sitä ei ole tarkoitettu proletariaatille", eräs henkilö sanoi.

Eero lähetti kotimatkalla linkin Aruna D'Souzan puheeseen. Siinä hän kritisoi nykyistä kulttuurista velvoitetta puhua totta ansaitakseen empatiaa. D'Souza peräänkuuluttaa tilanteita, joissa ihmiset toimisivat empaattisesti siitä huolimatta että valehtelevat toisilleen. Kärkevä totuuden jälkeisen ajan kommentaari, jonka kohteeksi myös Kacper Czubakin elokuva mielessäni joutui.