Muisti ääni sample pack

Kävin Tallinnan Docpoint-festivaalilla katsomassa Kacper Czubakin ohjaaman elokuvan Symfonia fabryki Ursus (2018), joka kertoo puolalaisen traktoritehtaan entisten työntekijöiden työmuistoista. Ursus-traktoritehdas työllisti ennen Neuvostoliiton romahtamista lähes 20000 ihmistä, joten sen ajautuminen konkurssiin kapitalistisessa järjestelmässä todella tarkoitti kokonaisen maailman katoamista. Ursus-tehtaan sinfonia -elokuvassa tehtaan entiset työntekijät kokoontuvat kollektiiviseen muistisessioon etsimään omia tehdasmuistojaan ja tuottamaan niiden pohjalta ääniä ja koreografioita. Itse elokuva oli rakennettu näiden sessioiden tulosten pohjalta. Tykkäsin siitä kuinka kehollisten harjoitteiden kautta uudelleentuotettu tehdas tuntui jopa aidommalta kuin kenttänauhoitukset olisivat tuntuneet. En tykännyt siitä miten elokuvantekijät olivat estetisoineet karun tehdastyön eräänlaiseksi postapokalyptiseksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvassa ei ollut yhtään henkilöä, joka ei olisi pitänyt hengenvaarallisesta tehdastyöstä.

Elokuva oli myös kommentaari nyky-Euroopasta. "Demokratia on vahvoille. Sitä ei ole tarkoitettu proletariaatille", eräs henkilö sanoi.

Eero lähetti kotimatkalla linkin Aruna D'Souzan puheeseen. Siinä hän kritisoi nykyistä kulttuurista velvoitetta puhua totta ansaitakseen empatiaa. D'Souza peräänkuuluttaa tilanteita, joissa ihmiset toimisivat empaattisesti siitä huolimatta että valehtelevat toisilleen. Kärkevä totuuden jälkeisen ajan kommentaari, jonka kohteeksi myös Kacper Czubakin elokuva mielessäni joutui. 

Menetetty vuosikymmen

Aina välillä kuulee puhuttavan menetetyistä vuosikymmenistä, eli ajanjaksoista jolloin menestyksen mahdollisuudet olivat tarjolla, mutta niitä ei osattu käyttää. 2010-luku näyttää lopullaan sellaiselta. Finanssikriisin jälkeisellä vuosikymmenellä keskuspankit  ovat syytäneet talouteen rahaa ennätysmäisiä määriä. Luoton lisääminen talouteen on tuottanut matelevaa, kansantalouksia ja rahalaitoksia juuri ja juuri pinnalla pitävää talouskasvua. Entä jos nuo tähtitieteelliset voimavarat olisi käytetty ekologiseen jälleenrakentamiseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen? En tiedä, ehkä emme nyt olisi tilanteessa, jossa kiihtyvää ilmastonmuutosta koskevaa keskustelua säestää yhä kasvava paniikki jatkuvasti kasvavista hiilipäästöistä, vuosi vuodelta vakavoituvista IPCC-raporteista, lajikadosta jne. jne. Talouskasvua on vuosikymmenen ajan (ja ties kuinka paljon kauemminkin) tuotettu elämään itseensä kohdistetulla velanotolla. Tämä on aikamme nekropolitiikkaa ja erittäin hyvä esimerkki siitä miten ilmastonmuutos on köyhiä vastaan suunnattu joukkotuhoase.

Nyt taloudellinen taantuma tekee taas kerran seuraa henkiselle lamaannukselle ja velka on erääntynyt aikapäiviä sitten. Sykli kiihtyy, tulevaisuudessa ei puhuta enää menetetyistä vuosikymmenistä.

Kävimme valmistelemassa palstaa talvi- ja kevätkuntoon. Tämä oli menetetty satokausi kaikkien työ- ja perhekiireiden takia. Lisäksi suuri osa pelastuneesta sadosta varastettiin, jopa perunat maasta! Huonoja uutisia kuuluu myös Korson Oma pelto -osuuskunnasta, joka on talousvaikeuksissa. Tilanne alkaa vaikuttaa jo ruokahuoltoomme. Mutta maanviljelys on joka tapauksessa tulevaisuutta.

Minua pyydettiin töihin erään kasvuyrityksen viestintään. Tuotto- ja kasvuodotukset ovat kovat! Miten suhtautua tällaiseen eri maailmoiden törmäämiseen? Ketä uskoa?

Taideyliopisto yritysten palveluksessa

Tänään Helsingin Musiikkitalossa on uusi viiniin ja taiteeseen keskittyvä tapahtuma nimeltään Feel Helsinki. Helsingin Sanomissa ilmestyi aamulla juttu tapahtuman perustajasta, Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajasta ja Viini-lehden toimitusjohtajasta Heikki Lehtosesta. Lehtosen haastattelu on hyvä johdatus yliopistomaailman suhmurointiin ja kaikkeen siihen mikä meni pieleen vuoden 2010:n yliopistolakiuudistuksessa, jossa yliopistojen hallitukset avattiin yritysmaailman edustajille.

Feel Helsinki -tapahtuma vaikuttaa tosi hienolta. On viiniä, ruokaa, taidetta ja syvällisiä keskusteluja, vaikuttaa todella sivistyneeltä. Helsingin Sanomien haastattelussa Heikki Lehtonen leveilee kuinka ajatus viiniä ja taidetta yhdistävästä tapahtumasta tuli, kun hän pohti ystävänsä ja Viini-lehden perustajan Juha Berglundin kanssa kuinka viettää syntymäpäiviä. Oma kaupunkitapahtuma tuntui vähemmän "perinteiseltä".

Viini-lehti on Feel Helsinki -tapahtuman pääyhteistyökumppani ja käytännössä ohjelmavastuu on jaettu Viini-lehden ja Taideyliopiston kesken. Heikki Lehtonen sai siis käytännössä mobilisoitua johtamansa yliopiston markkinoimaan johtamaansa lehtiyhtiötä. Ja onnistuipa Lehtonen järjestämään itselleen ja kaverilleen vielä kivat synttärit.

Feel Helsinki ei ohjelmansa perusteella ole mikään Taideyliopiston opiskelijoiden festari, vaan vaikuttaa siltä että Taideyliopiston resurssit on vain otettu festivaalin käyttöön - ja samalla edistämään Viini-lehden markkinointia. Tämä ei ole mitään uutta rahoituspohjaa luovaa yritysyhteistyötä, vaan suoraa suhmurointia (tosi hyvä ja hauskankuuloinen sana muuten).

Miten Heikki Lehtonen on sitten päätynyt yrityselämästä Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajaksi? Synttäreiltä tietenkin, hän Hesarin haastattelussa kertoo. Kolme vuotta sitten hän oli tavannut ystävänsä, yrittäjä Eero Heliövaaran synttäreillä Taideyliopiston silloisen hallituksen puheenjohtajan ja yritysjohtaja Karri Kaitueen, Lehtonen/Hesarin toimittaja kertoo. Alkaa valjeta minkä takia korkean profiilin synttärit ovat niin tärkeitä. Pitäisi varmaan itsekin alkaa taas järjestää synttäreitä, mutta enemmän kiinnostaisi tietää mitä Taideyliopiston valveutuneet opiskelijat ja henkilökunta ajattelevat hallituksensa puheenjohtajan biletyksestä. Synttärien kautta näköjään pääsee arvovaltaisiin, julkisiin luottamustehtäviin joiden avulla voi järjestää lisää synttäreitä omia liiketoimiaan edistämään.

Ehkäpä vielä enemmän, kuin näiden suhmurointien laatu, minua ärsyttää se tapa, se avoin ylpeys, jolla maamme tärkeimmän kulttuurilaitoksen hallituksen puheenjohtaja omaa valtaansa kuvaa: "Jos voi sanoa vähän yksinkertaistaen, että Aalto-yliopisto omistaa innovaatiot Suomessa, niin Taideyliopisto omistaa luovuuden. Meidän vastuulla on rakentaa luovuuden ilmapiiri Suomeen."

Sanoisin vähän yksinkertaistaen jotta tyhmempikin ymmärtää: on skandaali että minkään kulttuurilaitoksen johtaja voi olla näin pihalla. Mutta tällaisen sovinistisen yrittäjäaforismin jälkeen on helpompi ymmärtää miksi Heikki Lehtonen käyttää Taideyliopistoa kuin omaansa.

PS. Minuakin pyydettiin töihin Feel Helsinki -festivaaleille, mutta mahtavasta ohjelmasta huolimatta nyt tuntuu hyvältä etten päässyt.

Vallattu kaupunkikaava

Opin, että Moldovassa kaikki on korruption läpitunkemaa. Kaupunkitila pääkaupunki Chisinaussa on äärimmäisen kaupallistunutta, ränsistynyttä, ja asukkaiden luottamus sen muutoksen ennakoitavuuteen on jatkuvalla koetuksella. Oberliht-taidejärjestön vetäjä Vladimir Us sanoi vuosi sitten tavatessamme, että Moldovassa ei ole julkista tilaa.

Siksi oli kiva nähdä millaisia hankkeita Oberliht oli pystynyt Chisinaussa toteuttamaan vähillä resursseillaan. Hanketuottaja ja antropologi Anfisa Voitenco kierrätti meitä muun muassa leikkipuistossa, jonka Oberliht oli perustanut kymmenen vuotta sitten ja jonka kunnosta se huolehti nyttemmin jo aikuistuneiden naapuruston asukkaiden (entisten leikkijöiden) kanssa. Tienoolle oli noussut uusia asuintaloja, joiden asuntojen hintoja tämä vallattu kaupunkitila oli onnistunut jo nostamaan. Lisäksi kortteli oli ilmeisesti virallisesti kaavoitettu leveäksi kaupunkibulevardiksi (prospekt) jonka rakentamisen uhkaa pientalojen asukkaat joutuivat pelkäämään. Puisto oli kuitenkin saanut jonkinlaisen semivirallisen statuksen myös kaavoittajien silmissä, mikä jarrutti gryndereiden haaveita.

Ajattelin, että Anfisan esittelemä asukaspuisto oli kuin käänteinen Manhattanin Skyline: pre-industriaalinen kaupunkitila, joka loi viihtyisyyttä käyttäjilleen. Potentiaalin toteutumattomuus voi olla äärettömän tärkeää tilan mielekkyyden ja käytettävyyden kannalta.

Muista Oberlihtin projekteista näimme mm. keskelle laitonta parkkipaikkaa pystytetyn betonisen kaupunkiyksiön, joka toimi eräänlaisena taidelaiturina. Joimme myös teetä Art Labyrint -nimisessä kulttuurikeskuksessa, jossa moldovalais-afrikkalainen bändi viritteli soittimiaan.

Kansalaisuushakkerointia

Moldovan poliittinen tilanne tuntuu yhdistelmältä sabotaasia ja kyllästymistä. Moldovalaisuuden idea itsessään on ollut vuosikymmenten ajan erilaisten tihutöiden kohteena. Kommunistit ovat tuhonneet Kansallismuseon pihalla olevan Romulusta ja Remusta esittävän patsaan useita kertoja (viimeksi 2000-luvulla) koska se symboloi Moldovan romaanista yhteyttä. Chisinaun pääkatua sen sijaan kutsutaan yhä "Leninin kaduksi", vaikka sen nimi on muutettu Stefan cel Mareksi ja lähes kaikki muutkin kommunistiset symbolit on siivottu katukuvasta pois.

Samaan aikaan maata pyörittävät oligarkit putsaavat maata valuutasta jättimäisen korruptio- ja rahanpesujärjestelmän kautta.

Vastauksena vastoinkäymisiin ja näköalattomuuteen moldovalaiset ovat päätyneet hakkeroimaan oman kansalaisuutensa. Koska Moldova oli osa Romaniaa vuosina 1918-1939 ja 1941-1944, tuolloin eläneiden moldovalaisten jälkeläiset voivat saada myös EU-maa Romanian kansalaisuuden. Miljoona moldovalaisia on muuttanut maasta tämän hakkerointioperaation kautta.

Kävimme tänään tutustumassa Romanian valtion rahoittamaan televisiokanavaan täällä Chisinaussa. Kanavan julkilausuttu tavoite oli liittää Moldova Romaniaan ja palauttaa näin vanha yhteisen kielen suoma identtinen yhteys. Uutistoimittaja kysyi minulta "mitä pidät Moldovasta?" Sanoin, että minusta tuntuu kuin olisin keskellä kylmää sotaa, vaikka oikeasti olin joutunut osaksi Romanian valtion infovaikuttamiskampanjaa. Uutisjuttu tulee huomenna televisiosta.

Luonto

Suurin osa niistä asioista, joita ihmiset pitävät luonnossa kaikkein inhottavimpina - kuten rikkaruohot ja loiset - ovat tosiasiassa jalostuksen tuloksia. Hiawatha sanoi, että valkoisten mukanaan tuoma ratamo ennakoi erämaan tuhoa. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat sanoivat sitä "englantilaisten jalaksi", koska se tuntui leviävän kaikkialle minne uudisasukkaat astuivat.

Musta infra

Olimme Eeron kanssa lauantaiyönä tutkimassa Tallinnan Lasnamäen läpi kulkevia moottoriteitä, joiden neuvostoaikainen funktio oli kuljettaa miehitysjoukot nopeasti idästä kohti kaupungin keskustaa. Olemme viime aikoina pohtineet paljon kaupunkisuunnittelua erilaisten ja eriseuraisten toimijoiden näkökulmasta, mikä on johtanut eläininfran käsitteen alustavaan kehittelyyn. Laiduneläimet puuttuvat Lasnamäestä. Lasnamäen moottoriteiden tapauksessa kyse on mustasta (sodankäynnin tarpeisiin kehitellystä) infrasta, jonka toissijaisesta siviilifunktiosta on historian saatossa tullut ensisijainen. Sama voi tapahtua toisinkinpäin, eli kaupunki voi muuttua äkkiä mustaksi infraksi (ja taas takaisin vihreäksi, harmaaksi, punaiseksi). Kiinnostavasti eurooppalaisella avantgarde-taiteella ja -filosofialla on ollut näppinsä pelissä tällä muodonmuutosten kentällä. Artikkeli kertoo siitä kuinka Israelin armeija käyttää Deleuzea, Guattaria ja esim. Debordia kaupunkisotastrategioidensa pohjana. Derrida ei tällaiseen toimintaan upseerin mukaan sovellu. Erilaisten kaupunki-infrastruktuurien värikoodisto on mielenkiintoinen ja kummalla tavalla impressionistinenkin (valöörit, värien vaihtuminen) asia.