Avoimesta tieteestä

Tänään keskusteltiin Kulttuuriykkösessä tieteen avoimuudesta Mikko Ojasen, Erika Liljan ja Emilia Palosen kanssa. Kurenniemi-tutkija Ojasella oli jännä, laaja-alainen näkökulma tieteellisen prosessin avoimuuteen: tutkijan olisi hyvä ottaa koko prosessi haltuun aineiston tunnistetietojen luomisesta ja sen oikeaoppisesta varastoinnista avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin ja open access -julkaisemiseen! Tosi kunnioitettava tavoite, kun ottaa huomioon kuinka leväperäisesti sitä tulee normaalisti suhtauduttua oman elämänsä tietohallintoon. Ojasen kokoamassa Kurenniemi-tietokannassa on kaikenlaista mielenkiintoista. 

Sound

“I always thought that ‘the voice’ was meant to indicate a kind of genuine, authentic, absolute individuation, which struck me as (a) undesirable and (b) impossible. Whereas a ‘sound’ was really within the midst of this intense engagement with everything: with all the noise that you’ve ever heard, you struggle somehow to make a difference, so to speak, within that noise. And that difference isn’t necessarily about you as an individual, it’s much more simply about trying to augment and to differentiate what’s around you. And that’s what a sound is for me.”

Ruth Stout

Olin aamulla kitkemässä palstalla. Valtavasti rikkaruohoja paljaalla maalla. Pitää hommata enemmän katetta ja ottaa enemmän mallia Ruth Stoutista: "Here is a row of carrots. It isn't acting quite normal but who's normal anyway." Uusi motto: enemmän katetta, vähemmän kitkemistä.

https://www.youtube.com/watch?v=GNU8IJzRHZk

Lapset

Mitä enemmän ihmiset pelkäävät sitä enemmän he hankkivat lapsia. Ilmastonmuutoksen pelko saa ihmiset lykkäämään lasten hankkimista, sanotaan. Tämä voi olla totta, mutta enemmän siihen vaikuttaa tyytyväisyys ja usko tulevaisuuteen.

Tämä Don Cherry -pätkä pitäisi näyttää kaikille nokkahuilunsa kanssa tuskaileville alakoululaisille.

Muisti ääni sample pack

Kävin Tallinnan Docpoint-festivaalilla katsomassa Kacper Czubakin ohjaaman elokuvan Symfonia fabryki Ursus (2018), joka kertoo puolalaisen traktoritehtaan entisten työntekijöiden työmuistoista. Ursus-traktoritehdas työllisti ennen Neuvostoliiton romahtamista lähes 20000 ihmistä, joten sen ajautuminen konkurssiin kapitalistisessa järjestelmässä todella tarkoitti kokonaisen maailman katoamista. Ursus-tehtaan sinfonia -elokuvassa tehtaan entiset työntekijät kokoontuvat kollektiiviseen muistisessioon etsimään omia tehdasmuistojaan ja tuottamaan niiden pohjalta ääniä ja koreografioita. Itse elokuva oli rakennettu näiden sessioiden tulosten pohjalta. Tykkäsin siitä kuinka kehollisten harjoitteiden kautta uudelleentuotettu tehdas tuntui jopa aidommalta kuin kenttänauhoitukset olisivat tuntuneet. En tykännyt siitä miten elokuvantekijät olivat estetisoineet karun tehdastyön eräänlaiseksi postapokalyptiseksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvassa ei ollut yhtään henkilöä, joka ei olisi pitänyt hengenvaarallisesta tehdastyöstä.

Elokuva oli myös kommentaari nyky-Euroopasta. "Demokratia on vahvoille. Sitä ei ole tarkoitettu proletariaatille", eräs henkilö sanoi.

Eero lähetti kotimatkalla linkin Aruna D'Souzan puheeseen. Siinä hän kritisoi nykyistä kulttuurista velvoitetta puhua totta ansaitakseen empatiaa. D'Souza peräänkuuluttaa tilanteita, joissa ihmiset toimisivat empaattisesti siitä huolimatta että valehtelevat toisilleen. Kärkevä totuuden jälkeisen ajan kommentaari, jonka kohteeksi myös Kacper Czubakin elokuva mielessäni joutui. 

Menetetty vuosikymmen

Aina välillä kuulee puhuttavan menetetyistä vuosikymmenistä, eli ajanjaksoista jolloin menestyksen mahdollisuudet olivat tarjolla, mutta niitä ei osattu käyttää. 2010-luku näyttää lopullaan sellaiselta. Finanssikriisin jälkeisellä vuosikymmenellä keskuspankit  ovat syytäneet talouteen rahaa ennätysmäisiä määriä. Luoton lisääminen talouteen on tuottanut matelevaa, kansantalouksia ja rahalaitoksia juuri ja juuri pinnalla pitävää talouskasvua. Entä jos nuo tähtitieteelliset voimavarat olisi käytetty ekologiseen jälleenrakentamiseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen? En tiedä, ehkä emme nyt olisi tilanteessa, jossa kiihtyvää ilmastonmuutosta koskevaa keskustelua säestää yhä kasvava paniikki jatkuvasti kasvavista hiilipäästöistä, vuosi vuodelta vakavoituvista IPCC-raporteista, lajikadosta jne. jne. Talouskasvua on vuosikymmenen ajan (ja ties kuinka paljon kauemminkin) tuotettu elämään itseensä kohdistetulla velanotolla. Tämä on aikamme nekropolitiikkaa ja erittäin hyvä esimerkki siitä miten ilmastonmuutos on köyhiä vastaan suunnattu joukkotuhoase.

Nyt taloudellinen taantuma tekee taas kerran seuraa henkiselle lamaannukselle ja velka on erääntynyt aikapäiviä sitten. Sykli kiihtyy, tulevaisuudessa ei puhuta enää menetetyistä vuosikymmenistä.

Kävimme valmistelemassa palstaa talvi- ja kevätkuntoon. Tämä oli menetetty satokausi kaikkien työ- ja perhekiireiden takia. Lisäksi suuri osa pelastuneesta sadosta varastettiin, jopa perunat maasta! Huonoja uutisia kuuluu myös Korson Oma pelto -osuuskunnasta, joka on talousvaikeuksissa. Tilanne alkaa vaikuttaa jo ruokahuoltoomme. Mutta maanviljelys on joka tapauksessa tulevaisuutta.

Minua pyydettiin töihin erään kasvuyrityksen viestintään. Tuotto- ja kasvuodotukset ovat kovat! Miten suhtautua tällaiseen eri maailmoiden törmäämiseen? Ketä uskoa?

Taideyliopisto yritysten palveluksessa

Tänään Helsingin Musiikkitalossa on uusi viiniin ja taiteeseen keskittyvä tapahtuma nimeltään Feel Helsinki. Helsingin Sanomissa ilmestyi aamulla juttu tapahtuman perustajasta, Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajasta ja Viini-lehden toimitusjohtajasta Heikki Lehtosesta. Lehtosen haastattelu on hyvä johdatus yliopistomaailman suhmurointiin ja kaikkeen siihen mikä meni pieleen vuoden 2010:n yliopistolakiuudistuksessa, jossa yliopistojen hallitukset avattiin yritysmaailman edustajille.

Feel Helsinki -tapahtuma vaikuttaa tosi hienolta. On viiniä, ruokaa, taidetta ja syvällisiä keskusteluja, vaikuttaa todella sivistyneeltä. Helsingin Sanomien haastattelussa Heikki Lehtonen leveilee kuinka ajatus viiniä ja taidetta yhdistävästä tapahtumasta tuli, kun hän pohti ystävänsä ja Viini-lehden perustajan Juha Berglundin kanssa kuinka viettää syntymäpäiviä. Oma kaupunkitapahtuma tuntui vähemmän "perinteiseltä".

Viini-lehti on Feel Helsinki -tapahtuman pääyhteistyökumppani ja käytännössä ohjelmavastuu on jaettu Viini-lehden ja Taideyliopiston kesken. Heikki Lehtonen sai siis käytännössä mobilisoitua johtamansa yliopiston markkinoimaan johtamaansa lehtiyhtiötä. Ja onnistuipa Lehtonen järjestämään itselleen ja kaverilleen vielä kivat synttärit.

Feel Helsinki ei ohjelmansa perusteella ole mikään Taideyliopiston opiskelijoiden festari, vaan vaikuttaa siltä että Taideyliopiston resurssit on vain otettu festivaalin käyttöön - ja samalla edistämään Viini-lehden markkinointia. Tämä ei ole mitään uutta rahoituspohjaa luovaa yritysyhteistyötä, vaan suoraa suhmurointia (tosi hyvä ja hauskankuuloinen sana muuten).

Miten Heikki Lehtonen on sitten päätynyt yrityselämästä Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajaksi? Synttäreiltä tietenkin, hän Hesarin haastattelussa kertoo. Kolme vuotta sitten hän oli tavannut ystävänsä, yrittäjä Eero Heliövaaran synttäreillä Taideyliopiston silloisen hallituksen puheenjohtajan ja yritysjohtaja Karri Kaitueen, Lehtonen/Hesarin toimittaja kertoo. Alkaa valjeta minkä takia korkean profiilin synttärit ovat niin tärkeitä. Pitäisi varmaan itsekin alkaa taas järjestää synttäreitä, mutta enemmän kiinnostaisi tietää mitä Taideyliopiston valveutuneet opiskelijat ja henkilökunta ajattelevat hallituksensa puheenjohtajan biletyksestä. Synttärien kautta näköjään pääsee arvovaltaisiin, julkisiin luottamustehtäviin joiden avulla voi järjestää lisää synttäreitä omia liiketoimiaan edistämään.

Ehkäpä vielä enemmän, kuin näiden suhmurointien laatu, minua ärsyttää se tapa, se avoin ylpeys, jolla maamme tärkeimmän kulttuurilaitoksen hallituksen puheenjohtaja omaa valtaansa kuvaa: "Jos voi sanoa vähän yksinkertaistaen, että Aalto-yliopisto omistaa innovaatiot Suomessa, niin Taideyliopisto omistaa luovuuden. Meidän vastuulla on rakentaa luovuuden ilmapiiri Suomeen."

Sanoisin vähän yksinkertaistaen jotta tyhmempikin ymmärtää: on skandaali että minkään kulttuurilaitoksen johtaja voi olla näin pihalla. Mutta tällaisen sovinistisen yrittäjäaforismin jälkeen on helpompi ymmärtää miksi Heikki Lehtonen käyttää Taideyliopistoa kuin omaansa.

PS. Minuakin pyydettiin töihin Feel Helsinki -festivaaleille, mutta mahtavasta ohjelmasta huolimatta nyt tuntuu hyvältä etten päässyt.