Välineet työläisen omistuksessa

Pari vuotta sitten minulle tuli tarve hankkia uusi tietokone. Vanha vuoden 2009 Macbook Pro:ni alkoi vedellä aivan viimeisiään ja olin vuosia tullut toimeen enimmäkseen työläppärilläni, joka ei tuntunut omalta. Minulle tuli myös tarve opetella tietokoneen käyttöä vähän pintaa syvemmältä.

Tarpeeseen hankkia uusia laitteita liittyi konsumerismin lisäksi myös havahtuminen siihen, että en omista juuri mitään omia työkalujani parin vasaran ja porakoneen lisäksi (sirppikin puuttuu). Työssäni tarvitsemani tietokoneet ja ohjelmistot, äänityslaitteet, tekoälysovellukset, kaikki olivat työnantajani omistamia. Entä jos saisin joskus potkut tai alkaisin freelanceriksi? (Pelko ei osoittautunut aivan aiheettomaksi, sillä työpaikkani muutosneuvottelut alkoivat hieman myöhemmin.) Päätin, että tarvitsen ainakin oman koneen, myöhemmin myös studion.

Ajattelin, että voisin samalla siirtyä pois Microsoftin ja Applen kalliista ja monilla tavoilla paskeentuvista ohjelmistoista ja kokeilla Linux-käyttöjärjestelmää. Ostin käytetyn yrityskoneen ja katsoin pari-kolme Youtube-videota Linuxin asentamisesta. Päädyin Linux Mint -jakeluun. Väläytin käyttiksen vanhalle muistitikulle ja yhden rikkinäisen tikun jälkeen onnistuin toisella yrityksellä. Helppoa! Mielestäni helpompaa kuin mikään vastaava homma muilla käyttöjärjestelmillä.

Lyhyen Mintin kokeilun jälkeen päädyin asentamaan koneelleni kuitenkin Ubuntu-jakelun. Se tuntui aavistuksen helpommalta ymmärtää ja jotenkin lähestyttävämmältä. Asentaminen ja käyttöönotto olivat taas todella helppoja.

Linuxin kautta on pääsy laajaan joukkoon ilmaisia avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka korvaavat ansiokkaasti maksullisia ohjelmistoja. Olen opetellut kuvan ja videoiden käsittelyä. Minulle tutumpi äänen editoiminen onnistuu myös.

Olen yrittänyt vuosien varrella päästä eroon suurten tietotekniikkajättien ohjelmistoista. Se ei ole ollut kovin helppoa, koska olen töissä täysin sidottu Googlen ja Microsoftin tuotteisiin. Olen kuitenkin tottunut käyttämään Duckduckgo-selainta ja -hakukonetta sekä kiinnittämään huomiota käyttäjätietojeni jakamiseen. Vuosia sitten asensin vanhaan kännykkääni jopa Lineage-käyttöjärjestelmän, mikä oli huonoilla tietoteknisillä taidoillani hämmästyttävä kokemys. Tällä kertaa Linuxin asentaminen oli kaikessa yksinkertaisuudessaan voimaannuttava kokemus. Ei tarvitsekaan olla ammattilainen osatakseen käyttää Linuxia.

Liitin tietokoneeseen mikserin, jonka kautta pystyn käyttämään muutamia äänilaitteita. Pienen kotistudion rakentaminen on vielä kesken (olen tosi hidas asioiden viimeistelyssä), mutta homma etenee.

Olen vähitellen päässyt yli muutamista pienistä ongelmista. Steamin käyttämisessä oli joitain hankaluuksia ennen kuin onnistuin valitsemaan vanhalle grafiikkakortilleni toimivat ajurit. Joissain lasten kanssa kokeilemissamme peleissä on ollut pieniä bugeja, joita paremmat käyttäjät osaisivat varmaan korjatakin, mutta suurimmaksi osaksi pelaaminen on toiminut aika hyvin. Minecraft toimii oman sovelluksensa kautta.

Pienten tietoteknisten ongelmien ratkaiseminen on kannustanut minua opettelemaan tietskarihommia vähän pinnankin alta. Olen opiskellut huvikseni bash-komentoja, asennellut ohjelmia ja tutkaillut asioita. Vaikka en varsinaisesti osaa tehdä mitään, mitä en aiemminkaan olisi osannut, tietokone alkaa tuntua jo tutummalta. Pelkkä tiedostojen järjestäminen tuntuu kivalta.

Työkalujen haltuunottoprojektini on viimein johtanut myös siihen, että luovuin kaikista perinteisistä sosiaalisen median tileistäni (poliittinen tilanne vaikutti). Signal-viestipalvelua olen käyttänyt jo vuosia. Jonkin aikaa sitten perustin tilin Mastodoniin, jonka käyttäminen on ollut aika hauskaa. Mastodonin luoma algoritmiton syöte on vaatinut vähän opettelemista, mutta siinä on samalla sellaista nuoruuteni internetin uuden löytämisen iloa, joka on ollut hakusessa.

Minulla on vielä Google-tili ja tämä blogialusta. Aion jatkaa niiden käyttämistä helppouden vuoksi. Samalla ajattelen, että mikään nykyisessä tietoteknisessä maailmassa ei ole aivan välttämätöntä. Vaikka nykyinen tietoyhteiskunta tuntuu monessa kohtaa vaihtoehdottomalta, Metan, Googlen tai Microsoftin ohjelmistoja ei oikeasti tarvitse käyttää jos ei halua. Tai niitä voi käyttää omilla tavoilla. Vaihtoehtoja löytyy. Tämä pitäisi muistaa muillakin elämänalueilla.

Työvälineet työläisen omistuksessa ei ole nykyisessä maailmassa missään nimessä vallankumouksellinen ajatus. Luokkasubjektius rakentuu harvoin pelkän vasaran tai tietokoneen käyttöjärjestelmän ympärille, työläisen toimijuus mitataan ihan muilla alueilla. Mutta on tällä prosessilla ollut jonkinlainen voimauttava vaikutus ainakin minulle.

Kulttuurijournalismin dataistuminen ja taidekritiikki

Journalismin dataistuminen on ollut iso aihe kaikille meille isoille nettialustoille toimittaville toimittajille. Itse olen miettinyt dataistumista ennen kaikkea oman leipätyöni eli kulttuurijournalismin kannalta. Journalisti-lehdessä ilmestyi tosi kiinnostava Nina Erhon ja Tuukka Tuomasjukan juttu Hesarin organisaatiouudistuksesta. Jutun lopussa keskityttiin myös kulttuurijournalismin muutokseen uudessa organisaatiossa, jossa uutisten tuottaminen korostuu.

Jutussa lainataan anonyymia Hesarin toimittajaa, joka on huolissaan siitä, että datavetoisessa julkaisumallissa taidekritiikin kaltaiset vähemmän luetut juttumuodot jäävät kovempien uutisten ja henkilövetoisten juttujen jalkoihin:

”Päätoimittaja toivoo, että me synnyttäisimme yhteiskunnallista ja keskustelua ja puheenaiheita. Ne ovat hyviä tavoitteita, mutta toimituksessa ei puhuta esteettisistä arvotuksista mitään.”

Esteettiset arvotukset ovat tietysti kulttuurijournalismin ydintehtäviä. Esteettisten arvotusten piiriin kuuluu se, että taiteenlajeista nousisivat esiin muutkin kuin kirjallisuus, joka on nykyisen medianäkyvyyden näkökulmasta selkeä voittaja (ennen kaikkea romaanikirjallisuus sekä elämäkerrat). Nimettömänä siteerattu toimittaja sanoo, että makua ja makuarvostelmia itsessään pidetään elitistisinä asioina kulttuuritoimituksessa. Supermielenkiintoista!

Olen törmännyt samankaltaiseen ajatteluun myös Yleisradiossa. Meilläkin verkkojulkaisemisessa on viime vuosina korostettu yleisömääriä. Yleisön käyttäytymistä mittaava data ohjaa yllättävän monia journalistisia ratkaisuja. Kyse on vähän salakavalastakin ajattelutavan muutoksesta: toimittajan oman ammattitaidon rinnalle on tullut aiheita ja näkökulmia määräämään usein aika hämärä oletus siitä, mitä yleisö haluaa. Evidenssiä yleisön haluille voi sitten kaivaa verkkodatasta.

Makuarvostelmien suhteen kulttuurijournalismi on Ylelläkin vähän koomisessa tilanteessa. Ylellä verkkojulkaisemisessa vältetään kaikenlaista mielipiteellisyyttä jopa siinä määrin, että Ylen omia toimittajia on kielletty laatimassa esimerkiksi kolumneja. Myöskään kritiikkiä ei Ylellä juuri julkaista (Svenska Yleä lukuunottamatta). Taannoin Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen sanoi faktana, että kritiikki ei kuulu Ylen repertuaariin juuri mielipiteellisyytensä takia (en nyt tähän hätään löydä lähdettä). Mielipiteitä ja makuarvostelmia sisältävät tekstit on naamioitu "analyyseiksi".

Hesarin vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi heittää minusta oikean pommin ehdottaessaan, että Ylen pitäisi tulevaisuudessa vastata kattavasta taidekritiikistä:

"Keskusteluun kattavasta yleispalvelusta silloin, kun se ei ole meidän lukijoillemme relevanttia, toivoisin mukaan julkista palvelua. Sellaista roolia emme voi kulttuurikritiikkien osalta yksin kantaa.”

Tällä viikolla pitäisi tulla tietoa Yle-työryhmän ehdotuksista Ylen tulevista leikkauksista. En pidä kovin todennäköisenä, että Yle ottaisi harteilleen taidekritiikkien julkaisemista samalla kun toimintaa tullaan yleisesti supistamaan.

Olen vähän pakonomainen uutisten kuluttaja. Vaikka selaan suomalaisten mediatalojen uutissisältöjä useita kertoja päivässä, olen suurimman osan ajasta aika pettynyt perusuutissyötteen suppeaan journalismikäsitykseen. Taidekritiikin lukeminen saattaa uutisaavikolla olla todellinen keidas kuten kriitikko Vesa Rantamakin vihjaa:

"Jos sanomalehteä toimitetaan yhdenmukaisten uutis- tai featurekoodistojen avulla, palvelemaan myyttistä yleislukijaa, voi juuri kriitikon oikeaan paikkaan pudottama hankala taidetermi, kuten dissonanssi, olla tämän lukijan päivän pelastus."

Opetus- ja kulttuuriministeriö Facebookin asialla?

Suomen tekijänoikeuslainsäädännön remonttia on viime aikoina valmisteltu ahkerasti. Remontti johtuu vuonna 2019 hyväksytystä EU:n tekijänoikeusdirektiivistä, jonka säännökset on sisällytettävä Suomen lainsäädäntöön. Tekijöiden oikeuksia ajavat järjestöt ovat olleet hyvin kriittisiä sen suhteen, miten lakia on opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltu. Esimerkiksi Kirjailijaliitto on ollut sitä mieltä, että ministeriön valmisteleva lakiehdotus on EU-direktiivin tarkoituksen vastainen ja Sanaston mukaan lainsäädäntö olisi koko Euroopan tekijävastaisin. Laki tällaisenaan mm. heikentäisi tekijöiden neuvotteluasemia, kollektiivista sopimista ja tiedonsaantia teostensa käytöstä.

Lakiluonnoksen lausuntoaika päättyi ja järjestöt nostivat toiveikkaat peukkunsa ylös. Ministeriön lausuntopalveluun oli jätetty paljon kriittisiä huomioita laista ennen kaikkea tekijöiden asemaan liittyen.

Viime viikonlopun Helsingin kirjamessuilla kulttuuri- ja tiedeministeri Antti Kurvinen vakuutti Aleksis Salusjärven haastattelussa, että tekijänoikeuslain lausuntokierros otetaan tosissaan. Kritiikki on ollut kovaa. Ministeri muun muassa sanoi, että tekijänoikeuslaissa otettaisiin huomioon kirjailijoille niinkin tärkeä asia kuin kirjastojen tekijänkorvaukset elektronisista aineistoista. Tästä väännettiin Euroopan parlamentissa kättä jo direktiivistä neuvotellessa vuonna 2018, koska europarlamentaarikko Heidi Hautalan mukaan suuret saksalaiset kustantamot halusivat päästä osille tekijänoikeuskorvauksista, joita esimerkiksi Suomessa maksetaan suoraan tekijöille kustantamojen ohi.

***

Sitten tapahtui outoja. Uuden tekijänoikeuslain lausuntokierroksen piti päättyä sunnuntai-iltana, mutta kaikessa hiljaisuudessa sitä jatkettiin kahdella vuorokaudella. Kun äsken tarkistin, lausuntonsa olivat tällä yllättävällä lisäajalla jättäneet Elinkeinoelämän keskusliitto ja Facebook. 

Elinkeinoelämän keskusliitto mm. toteaa lisäajan lausunnossaan ei kovin yllättävästi, että "tekijäfoorumin [tekijöitä ja esittäviä taiteilijoita edustavien järjestöjen yhteistyöelin] valmisteluvaiheessa sekä lausunnossaan esittämä malli tekijänoikeuksien kollektiiviseen yhteishallinninoinnin ulkopuolisesta lisensiointipalkkioiden ja -korvausten kollektiivisesta sopimisesta [olisi kilpailulainsäädännön vastainen]." Myös Facebookin lausunnot näyttävät keskittyvän lehdistön kollektiivisten sopimuslisenssijärjestelyjen vastustamiseen, jotka lisäisivät tekijöiden mahdollisuuksia neuvotella omistamistaan oikeuksista, mutta vaikeuttaisi levittäjien toimintaa. 

Näyttää kovasti siltä, kuten kirjailija JP Koskinen Twitterissä kirjoitti, että "taiteen tekijäjärjestöt tekivät hiki hatussa töitä, sitten tuleekin jatkoaika ja esim. Facebook ilmestyy lausumaan. Kaunista!" Lausuntojen jättämiseen on ollut aikaa viikkoja. Suurin osa jätetyistä lausunnoista näytti pikavilkaisulla olevan todella kriittisiä lakiluonnoksen muotoiluihin ja ennen kaikkea taiteilijoiden neuvotteluaseman heikkous digitaalisilla markkinoilla on nostettu esiin monessa kohtaa.

Haluttiinko ministeriössä siis lausuntoaikaa äkkiä lisäämällä taata, että Facebookin kaltaiset ohjelmistojätit pääsevät lausumaan tekijänoikeuslakiin sen jälkeen, kun heidän juristinsa ovat ensin tarkistaneet tekijä- ja tekijänoikeusjärjestöjen kannat? 

Kyselin ministeriöstä mistä lausuntoajan äkillinen pidennys johtuu, mutta en tähän hätään saanut vastausta. Katsellaan vastaavatko.

***

Päivitys 2.11.2021: Ministeriöstä kerrotaan lain valmistelijan Viveca Stillin suulla, että syynä lausuntoajan pidennykselle olisivat olleet tekniset ongelmat. Jostain syystä asiasta ei olla tiedotettu kuin muutamalle lausunnonantajalle, mm. Facebookille. Lisäaikaa lausunnoille on myös "pyynnöstä myönnetty muutamalle viranomaistaholle".

Seuranta jatkuu jos muilta töiltäni kerkiän.

Kritiikki on osa journalismia - Nummi ja Löytty sotasilla

Olen viime aikoina lukenut kriittisellä silmällä päivälehdissä ilmestyneitä kritiikkejä ja tullut sellaiseen päätelmään, että (taide)kritiikkiin ei aina suhtauduta journalistisena tekstilajina. Tämä ihmetyttää minua siitä huolimatta, että kritiikillä on toki lähtökohtaisesti jalat tukevasti journalismin (lehdistön), taidemaailman ja laajemman "kulttuurikeskustelun" alueilla. Kritiikin totuusdiskurssi on tässä mielessä hybridinen. Kritiikin tarkoitus on herättää keskustelua ja välittää subjektiivisia (perusteltuja) makuarvostelmia laajempaan julkiseen keskusteluun. Tästä huolimatta sanomalehdistössä julkaistava kritiikki on päätoimittajan vastuun alaista toimintaa ja viime kädessä julkisen sanan neuvoston välittämän lehdistön itsesääntelyn piirissä.

Miksi ajattelen tätä juuri nyt? Kävimme eilen Kulttuuriykkösessä keskustelua kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuoreen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle -esseeteoksen pohjalta. Kirjassa pyritään laajentamaan käsitystä Suomen kirjallisuudesta kansallisesti määräytyneiden kulttuuristen rajojen ulkopuolelle. Se analysoi esseistiikan keinoin niitä tapoja, joilla kirjallisuus on osallistunut "meidän" ja "muiden" kulttuuristen erojen tuottamiseen.

Keskustelu oli lähtenyt liikkeelle Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessorin Jyrki Nummen lyttäyskritiikistä, joka oli julkaistu Helsingin Sanomissa viikkoa aikaisemmin. Nummen kritiikistä saa sellaisen käsityksen, että Löytty haluaa jotenkin "canceloida" koko suomalaisen kirjallisuuden kaanonin rasistisena ja valkoisen katseen lävistämänä. Luettuani Löytyn kirjan olin hämmästynyt, kun en löytänyt kirjan sivuilta mitään tähän viittaavaa. Sen sijaan löysin aika hauskasti ja itseironisesti kirjoitetun kirjan, jossa peräänkuulutettiin suomalaisen kirjallisuuskäsityksen ulottamista ahtaiden kielirajojen ulkopuolelle, kohti kirjallisuuden "ylirajaisuutta". Kirjasta oli vaikea löytää Nummen havaitsemaa poliittista ideologisuutta, ellei sitten suomalaisen yhteiskunnan kielellisen, kulttuurisen, etnisen ja uskonnollisen moninaistumisen hyväksymistä sellaiseksi lasketa.

Sain Kulttuuriykkösen lähetyksen jälkeen pari perusteltua palautetta, joissa oltaisiin kaivattu Jyrki Nummea keskustelemaan ja taittamaan peistä Olli Löytyn kanssa. Nummen kritiikki oli niin huonosti kirjoitettu ja perustelematon, että keskustelun jatkaminen sen tarjoamista lähtökohdista olisi ollut vaikeaa. Annan esimerkin. 

Nummi kirjoittaa kritiikissään, että kirjan "kirjoittaja [Löytty] kysyy, onko 'Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen'." Virkkeestä saa sellaisen käsityksen, että tämä kysymys olisi jotenkin oleellinen Löytyn kirjalle, hän itse vakavissaan kysyisi tällaista ja mahdollisesti olisi jopa sitä mieltä, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa kirjoitetut teokset ovat lähtökohtaisesti rasistisia (rakenteellisista, historiallisista, kulttuurisista syistä). Sosiaalisen median keskustelussa tämän kaltaiset kriitikon heitot otettiin vahvistuksena sille (ennakko-)oletukselle, että teos tällaisista ideologisista syistä haluaa kyseenalaistaa suomalaisen kirjallisuuden historian arvon.

Tosiasiassa kappale, josta kriitikon lainaama lause on, alkaa "rasismia koskeva keskustelu tyssää monesti määritelmien moninaisuuteen", jonka jälkeen siinä esitellään erilaisia julkisessa keskustelussa esiintyviä esimerkkejä rasismin analysoimisesta taideteoksissa (joista Nummen lainaama virke on yksi). Lopulta todetaan, että ainoastaan joissain kolonialismin ajan teoksissa (esim. Joseph Conradin Pimeyden sydämessä) rasismi on niin ilmeistä, että kuka tahansa sen näkee (mikä ei taaskaan mitätöi Conradin teoksen arvoa). Itse asiassa Löytty on hyvin varovainen siinä, ettei leimaisi yhtäkään analysoimaansa teosta rasistiseksi. Yleensä taideteoksista on mahdollista tehdä monia toistensa kanssa ristiriidassa olevia tulkintoja, jotka eivät kumoa toisiaan. Tämän kaltaisia monimerkityksellisiä toiseuttamista koskevia analyyseja Löytty tekee useita (Kivi, Canth, Pulkkinen, Salminen, Tervo jne). Tämän Löytyn kirjan perusasian Nummi oli halunnut kritiikissään sivuuttaa ja luoda teoksesta olkiukkomaisen irvikuvan, jossa teoksen tulkinnallinen konteksti tekstilajia myöten jätettiin huomiotta.

Muita samanlaisia tarkoituksellisia väärinluentoja kritiikissä oli useita. Nummi esimerkiksi kirjoittaa, että "Löytty kertoo arabiaksi kirjoittavan ja Suomessa asuvan Hassan Blasimin integroitumis­ongelmista, mutta hänen teoksistaan hän ei kirjoita juuri mitään" siitä huolimatta, että Blasimin teoksista Löytty kirjoittaa teoksessaan enemmän kuin kenenkään muun. Olen hämilläni. Nummi kirjoittaa, että "Seitsemän veljeksen [Löytty] kuittaa lyhyesti 'kansalliselta merkityslaahukseltaan' arveluttaviksi", vaikka Löytty kirjoittaa eräässä esseessään laajemminkin Seitsemästä veljeksestä. Mikäli olisin ottanut Nummen mukaan ohjelmaan kommentoimaan Löytyn teosta, koko "kulttuurikeskustelu" olisi mennyt jo alkujaan pieleen menneen vastaanoton oikaisemiseen. (Voi myös olla, että Nummen kritiikin tarjoama kamppailu suomen kieltä ja kotimaisen kirjallisuuden kansallista luentaa ja sitä vastustavan "ylirajaisen" kirjallisuuskäsityksen välillä itsessään on eräänlainen harha. Itse ainakin ajattelen, että taiteen kaanon on olemassa ainoastaan sikäli että se osallistuu ajankohtaiseen kulttuuriseen keskusteluun. Kaanon ei ole hauras ja rikkoutuva, vaan antaa syötteitä yhä uusille lukijasukupolville ja muovautuu uusien tulkintojen mukana.)

No, nyt tulen varsinaiseen pointtiini. Nummen kritiikki Löytyn teoksesta on niin tarkoitushakuista ja perustelematonta, että ihmettelen kovasti miksi se on lävistänyt Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen journalistisen seulan. Minkä tahansa muun juttutyypin (jopa mielipidekirjoitusten) kohdalla journalistiset julkaisukriteerit tuntuvat välillä olevan tiukempia kuin kritiikkien. Tätä tarkoitan sillä, että kritiikkiä ei ajatella osana journalismia. Valheellisetkin väitteet menevät läpi kun ne verhoillaan "kulttuurikeskustelun" tai "mielipiteen" pyhänhohteeseen. Jyrki Nummen kritiikki sai varmasti erittäin paljon jakoja sosiaalisessa mediassa, koska se herätti välittömiä reaktioita vahvistaessaan lukijakunnan ennakkoluuloja humanistisen tieteen mädännäisyydestä.

Mutta onneksi Nummen kritiikki on poikkeus. Suurin osa Helsingin Sanomissa ja muissa paikoissa julkaistavasta kritiikistä on laadukasta siitä huolimatta, että suomalainen kriitikkokunta on häpeällisen alipalkattua. Loppuun asti ajateltu kritiikki ja perustellut luennat muuttuvat kuitenkin uhanalaisiksi ja marginalisoituvat kun mediayhtiöt reaktioiden ja klikkausten toivossa päätyvät vahvistamaan ennakolta päätettyjä ideologisia rintamalinjoja. Olen tästä kirjallisen julkisuuden rapautumisesta enemmän huolissani kuin kotimaisen kirjallisuuden kaanonin puolesta.

Olen huolissani, huomaatteko! 😃

Virosta ja kiireestä

Olen viime aikoina muiden töiden ja remontin ohessa yrittänyt kirjoittaa esseetä Viron ja Latvian performanssitaiteen historiasta SKR:n ja Long Play kriitikkokurssille. Pyrkimyksenä on ajatella kansallista historiaa ja esteettistä performanssia rinnakkaisina ilmiöinä. Samassa yhteydessä olen miettinyt paljon kiireen tuntua (sense of urgency) joka kollektiivisiin poliittisiin performansseihin (mielenosoitukset, laulujuhlat etc.) niin Baltiassa kuin muuallakin usein liittyy. Usein poliittisessa taiteessa kiire ja ajankohtaisuus oletetaan itsessään eräänlaisiksi diskursiivisiksi resursseiksi joiden kautta taidetekoja perustellaan. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kiireellisyys toimii nykyään monille taiteilijoille ja taideorganisaatioille oman toiminnan perusteena. Todellisuudessa kiireen tuntu kertoo useimmiten resurssiköyhyydestä ja toimijoiden prekaarista asemasta.

Viron laulujuhlien perustaminen toimii hyvänä esimerkkinä. Laulujuhlat ovat olleet Viron merkittävin kansallista henkeä nostattava nationalistinen instituutio 1860-luvulta lähtien kun perinne aproprioitiin saksalaiselta yläluokalta. Ensimmäiset laulujuhlat Tartossa vuonna 1869 järjestettiin kiireessä. Saksalainen byrokratia antoi luvat juhlille aivan viime tingassa, koska heitä epäilytti vähitellen heräävä virolainen kansallistunne. Kuten Suomessa 1860-luku oli Virossa nälänhädän aikaa joten laulujuhlien onnistuminen oli epävarmaa. Laulujuhlille osallistui kuitenkin 15000 ihmistä mikä oli epätodennäköinen onnistuminen. Retrospektiossa laulujuhlien syntymisen ja säilymisen voi yrittää käsittää vääjäämättömänä historiallisena tapahtumana, mutta se kuulostaa jälkiviisaudelta. Vasta laulujuhlien institutionalisoituminen alkoi tuottaa ympärilleen resurssivarantoja. Samalla kiire loppui. 

Avoimesta tieteestä

Tänään keskusteltiin Kulttuuriykkösessä tieteen avoimuudesta Mikko Ojasen, Erika Liljan ja Emilia Palosen kanssa. Kurenniemi-tutkija Ojasella oli jännä, laaja-alainen näkökulma tieteellisen prosessin avoimuuteen: tutkijan olisi hyvä ottaa koko prosessi haltuun aineiston tunnistetietojen luomisesta ja sen oikeaoppisesta varastoinnista avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin ja open access -julkaisemiseen! Tosi kunnioitettava tavoite, kun ottaa huomioon kuinka leväperäisesti sitä tulee normaalisti suhtauduttua oman elämänsä tietohallintoon. Ojasen kokoamassa Kurenniemi-tietokannassa on kaikenlaista mielenkiintoista. 

Sound

“I always thought that ‘the voice’ was meant to indicate a kind of genuine, authentic, absolute individuation, which struck me as (a) undesirable and (b) impossible. Whereas a ‘sound’ was really within the midst of this intense engagement with everything: with all the noise that you’ve ever heard, you struggle somehow to make a difference, so to speak, within that noise. And that difference isn’t necessarily about you as an individual, it’s much more simply about trying to augment and to differentiate what’s around you. And that’s what a sound is for me.”

Ruth Stout

Olin aamulla kitkemässä palstalla. Valtavasti rikkaruohoja paljaalla maalla. Pitää hommata enemmän katetta ja ottaa enemmän mallia Ruth Stoutista: "Here is a row of carrots. It isn't acting quite normal but who's normal anyway." Uusi motto: enemmän katetta, vähemmän kitkemistä.

https://www.youtube.com/watch?v=GNU8IJzRHZk

Lapset

Mitä enemmän ihmiset pelkäävät sitä enemmän he hankkivat lapsia. Ilmastonmuutoksen pelko saa ihmiset lykkäämään lasten hankkimista, sanotaan. Tämä voi olla totta, mutta enemmän siihen vaikuttaa tyytyväisyys ja usko tulevaisuuteen.

Tämä Don Cherry -pätkä pitäisi näyttää kaikille nokkahuilunsa kanssa tuskaileville alakoululaisille.

Muisti ääni sample pack

Kävin Tallinnan Docpoint-festivaalilla katsomassa Kacper Czubakin ohjaaman elokuvan Symfonia fabryki Ursus (2018), joka kertoo puolalaisen traktoritehtaan entisten työntekijöiden työmuistoista. Ursus-traktoritehdas työllisti ennen Neuvostoliiton romahtamista lähes 20000 ihmistä, joten sen ajautuminen konkurssiin kapitalistisessa järjestelmässä todella tarkoitti kokonaisen maailman katoamista. Ursus-tehtaan sinfonia -elokuvassa tehtaan entiset työntekijät kokoontuvat kollektiiviseen muistisessioon etsimään omia tehdasmuistojaan ja tuottamaan niiden pohjalta ääniä ja koreografioita. Itse elokuva oli rakennettu näiden sessioiden tulosten pohjalta. Tykkäsin siitä kuinka kehollisten harjoitteiden kautta uudelleentuotettu tehdas tuntui jopa aidommalta kuin kenttänauhoitukset olisivat tuntuneet. En tykännyt siitä miten elokuvantekijät olivat estetisoineet karun tehdastyön eräänlaiseksi postapokalyptiseksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvassa ei ollut yhtään henkilöä, joka ei olisi pitänyt hengenvaarallisesta tehdastyöstä.

Elokuva oli myös kommentaari nyky-Euroopasta. "Demokratia on vahvoille. Sitä ei ole tarkoitettu proletariaatille", eräs henkilö sanoi.

Eero lähetti kotimatkalla linkin Aruna D'Souzan puheeseen. Siinä hän kritisoi nykyistä kulttuurista velvoitetta puhua totta ansaitakseen empatiaa. D'Souza peräänkuuluttaa tilanteita, joissa ihmiset toimisivat empaattisesti siitä huolimatta että valehtelevat toisilleen. Kärkevä totuuden jälkeisen ajan kommentaari, jonka kohteeksi myös Kacper Czubakin elokuva mielessäni joutui. 

Menetetty vuosikymmen

Aina välillä kuulee puhuttavan menetetyistä vuosikymmenistä, eli ajanjaksoista jolloin menestyksen mahdollisuudet olivat tarjolla, mutta niitä ei osattu käyttää. 2010-luku näyttää lopullaan sellaiselta. Finanssikriisin jälkeisellä vuosikymmenellä keskuspankit  ovat syytäneet talouteen rahaa ennätysmäisiä määriä. Luoton lisääminen talouteen on tuottanut matelevaa, kansantalouksia ja rahalaitoksia juuri ja juuri pinnalla pitävää talouskasvua. Entä jos nuo tähtitieteelliset voimavarat olisi käytetty ekologiseen jälleenrakentamiseen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen? En tiedä, ehkä emme nyt olisi tilanteessa, jossa kiihtyvää ilmastonmuutosta koskevaa keskustelua säestää yhä kasvava paniikki jatkuvasti kasvavista hiilipäästöistä, vuosi vuodelta vakavoituvista IPCC-raporteista, lajikadosta jne. jne. Talouskasvua on vuosikymmenen ajan (ja ties kuinka paljon kauemminkin) tuotettu elämään itseensä kohdistetulla velanotolla. Tämä on aikamme nekropolitiikkaa ja erittäin hyvä esimerkki siitä miten ilmastonmuutos on köyhiä vastaan suunnattu joukkotuhoase.

Nyt taloudellinen taantuma tekee taas kerran seuraa henkiselle lamaannukselle ja velka on erääntynyt aikapäiviä sitten. Sykli kiihtyy, tulevaisuudessa ei puhuta enää menetetyistä vuosikymmenistä.

Kävimme valmistelemassa palstaa talvi- ja kevätkuntoon. Tämä oli menetetty satokausi kaikkien työ- ja perhekiireiden takia. Lisäksi suuri osa pelastuneesta sadosta varastettiin, jopa perunat maasta! Huonoja uutisia kuuluu myös Korson Oma pelto -osuuskunnasta, joka on talousvaikeuksissa. Tilanne alkaa vaikuttaa jo ruokahuoltoomme. Mutta maanviljelys on joka tapauksessa tulevaisuutta.

Minua pyydettiin töihin erään kasvuyrityksen viestintään. Tuotto- ja kasvuodotukset ovat kovat! Miten suhtautua tällaiseen eri maailmoiden törmäämiseen? Ketä uskoa?

Taideyliopisto yritysten palveluksessa

Tänään Helsingin Musiikkitalossa on uusi viiniin ja taiteeseen keskittyvä tapahtuma nimeltään Feel Helsinki. Helsingin Sanomissa ilmestyi aamulla juttu tapahtuman perustajasta, Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajasta ja Viini-lehden toimitusjohtajasta Heikki Lehtosesta. Lehtosen haastattelu on hyvä johdatus yliopistomaailman suhmurointiin ja kaikkeen siihen mikä meni pieleen vuoden 2010:n yliopistolakiuudistuksessa, jossa yliopistojen hallitukset avattiin yritysmaailman edustajille.

Feel Helsinki -tapahtuma vaikuttaa tosi hienolta. On viiniä, ruokaa, taidetta ja syvällisiä keskusteluja, vaikuttaa todella sivistyneeltä. Helsingin Sanomien haastattelussa Heikki Lehtonen leveilee kuinka ajatus viiniä ja taidetta yhdistävästä tapahtumasta tuli, kun hän pohti ystävänsä ja Viini-lehden perustajan Juha Berglundin kanssa kuinka viettää syntymäpäiviä. Oma kaupunkitapahtuma tuntui vähemmän "perinteiseltä".

Viini-lehti on Feel Helsinki -tapahtuman pääyhteistyökumppani ja käytännössä ohjelmavastuu on jaettu Viini-lehden ja Taideyliopiston kesken. Heikki Lehtonen sai siis käytännössä mobilisoitua johtamansa yliopiston markkinoimaan johtamaansa lehtiyhtiötä. Ja onnistuipa Lehtonen järjestämään itselleen ja kaverilleen vielä kivat synttärit.

Feel Helsinki ei ohjelmansa perusteella ole mikään Taideyliopiston opiskelijoiden festari, vaan vaikuttaa siltä että Taideyliopiston resurssit on vain otettu festivaalin käyttöön - ja samalla edistämään Viini-lehden markkinointia. Tämä ei ole mitään uutta rahoituspohjaa luovaa yritysyhteistyötä, vaan suoraa suhmurointia (tosi hyvä ja hauskankuuloinen sana muuten).

Miten Heikki Lehtonen on sitten päätynyt yrityselämästä Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajaksi? Synttäreiltä tietenkin, hän Hesarin haastattelussa kertoo. Kolme vuotta sitten hän oli tavannut ystävänsä, yrittäjä Eero Heliövaaran synttäreillä Taideyliopiston silloisen hallituksen puheenjohtajan ja yritysjohtaja Karri Kaitueen, Lehtonen/Hesarin toimittaja kertoo. Alkaa valjeta minkä takia korkean profiilin synttärit ovat niin tärkeitä. Pitäisi varmaan itsekin alkaa taas järjestää synttäreitä, mutta enemmän kiinnostaisi tietää mitä Taideyliopiston valveutuneet opiskelijat ja henkilökunta ajattelevat hallituksensa puheenjohtajan biletyksestä. Synttärien kautta näköjään pääsee arvovaltaisiin, julkisiin luottamustehtäviin joiden avulla voi järjestää lisää synttäreitä omia liiketoimiaan edistämään.

Ehkäpä vielä enemmän, kuin näiden suhmurointien laatu, minua ärsyttää se tapa, se avoin ylpeys, jolla maamme tärkeimmän kulttuurilaitoksen hallituksen puheenjohtaja omaa valtaansa kuvaa: "Jos voi sanoa vähän yksinkertaistaen, että Aalto-yliopisto omistaa innovaatiot Suomessa, niin Taideyliopisto omistaa luovuuden. Meidän vastuulla on rakentaa luovuuden ilmapiiri Suomeen."

Sanoisin vähän yksinkertaistaen jotta tyhmempikin ymmärtää: on skandaali että minkään kulttuurilaitoksen johtaja voi olla näin pihalla. Mutta tällaisen sovinistisen yrittäjäaforismin jälkeen on helpompi ymmärtää miksi Heikki Lehtonen käyttää Taideyliopistoa kuin omaansa.

PS. Minuakin pyydettiin töihin Feel Helsinki -festivaaleille, mutta mahtavasta ohjelmasta huolimatta nyt tuntuu hyvältä etten päässyt.

Vallattu kaupunkikaava

Opin, että Moldovassa kaikki on korruption läpitunkemaa. Kaupunkitila pääkaupunki Chisinaussa on äärimmäisen kaupallistunutta, ränsistynyttä, ja asukkaiden luottamus sen muutoksen ennakoitavuuteen on jatkuvalla koetuksella. Oberliht-taidejärjestön vetäjä Vladimir Us sanoi vuosi sitten tavatessamme, että Moldovassa ei ole julkista tilaa.

Siksi oli kiva nähdä millaisia hankkeita Oberliht oli pystynyt Chisinaussa toteuttamaan vähillä resursseillaan. Hanketuottaja ja antropologi Anfisa Voitenco kierrätti meitä muun muassa leikkipuistossa, jonka Oberliht oli perustanut kymmenen vuotta sitten ja jonka kunnosta se huolehti nyttemmin jo aikuistuneiden naapuruston asukkaiden (entisten leikkijöiden) kanssa. Tienoolle oli noussut uusia asuintaloja, joiden asuntojen hintoja tämä vallattu kaupunkitila oli onnistunut jo nostamaan. Lisäksi kortteli oli ilmeisesti virallisesti kaavoitettu leveäksi kaupunkibulevardiksi (prospekt) jonka rakentamisen uhkaa pientalojen asukkaat joutuivat pelkäämään. Puisto oli kuitenkin saanut jonkinlaisen semivirallisen statuksen myös kaavoittajien silmissä, mikä jarrutti gryndereiden haaveita.

Ajattelin, että Anfisan esittelemä asukaspuisto oli kuin käänteinen Manhattanin Skyline: pre-industriaalinen kaupunkitila, joka loi viihtyisyyttä käyttäjilleen. Potentiaalin toteutumattomuus voi olla äärettömän tärkeää tilan mielekkyyden ja käytettävyyden kannalta.

Muista Oberlihtin projekteista näimme mm. keskelle laitonta parkkipaikkaa pystytetyn betonisen kaupunkiyksiön, joka toimi eräänlaisena taidelaiturina. Joimme myös teetä Art Labyrint -nimisessä kulttuurikeskuksessa, jossa moldovalais-afrikkalainen bändi viritteli soittimiaan.

Kansalaisuushakkerointia

Moldovan poliittinen tilanne tuntuu yhdistelmältä sabotaasia ja kyllästymistä. Moldovalaisuuden idea itsessään on ollut vuosikymmenten ajan erilaisten tihutöiden kohteena. Kommunistit ovat tuhonneet Kansallismuseon pihalla olevan Romulusta ja Remusta esittävän patsaan useita kertoja (viimeksi 2000-luvulla) koska se symboloi Moldovan romaanista yhteyttä. Chisinaun pääkatua sen sijaan kutsutaan yhä "Leninin kaduksi", vaikka sen nimi on muutettu Stefan cel Mareksi ja lähes kaikki muutkin kommunistiset symbolit on siivottu katukuvasta pois.

Samaan aikaan maata pyörittävät oligarkit putsaavat maata valuutasta jättimäisen korruptio- ja rahanpesujärjestelmän kautta.

Vastauksena vastoinkäymisiin ja näköalattomuuteen moldovalaiset ovat päätyneet hakkeroimaan oman kansalaisuutensa. Koska Moldova oli osa Romaniaa vuosina 1918-1939 ja 1941-1944, tuolloin eläneiden moldovalaisten jälkeläiset voivat saada myös EU-maa Romanian kansalaisuuden. Miljoona moldovalaisia on muuttanut maasta tämän hakkerointioperaation kautta.

Kävimme tänään tutustumassa Romanian valtion rahoittamaan televisiokanavaan täällä Chisinaussa. Kanavan julkilausuttu tavoite oli liittää Moldova Romaniaan ja palauttaa näin vanha yhteisen kielen suoma identtinen yhteys. Uutistoimittaja kysyi minulta "mitä pidät Moldovasta?" Sanoin, että minusta tuntuu kuin olisin keskellä kylmää sotaa, vaikka oikeasti olin joutunut osaksi Romanian valtion infovaikuttamiskampanjaa. Uutisjuttu tulee huomenna televisiosta.

Luonto

Suurin osa niistä asioista, joita ihmiset pitävät luonnossa kaikkein inhottavimpina - kuten rikkaruohot ja loiset - ovat tosiasiassa jalostuksen tuloksia. Hiawatha sanoi, että valkoisten mukanaan tuoma ratamo ennakoi erämaan tuhoa. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat sanoivat sitä "englantilaisten jalaksi", koska se tuntui leviävän kaikkialle minne uudisasukkaat astuivat.

Musta infra

Olimme Eeron kanssa lauantaiyönä tutkimassa Tallinnan Lasnamäen läpi kulkevia moottoriteitä, joiden neuvostoaikainen funktio oli kuljettaa miehitysjoukot nopeasti idästä kohti kaupungin keskustaa. Olemme viime aikoina pohtineet paljon kaupunkisuunnittelua erilaisten ja eriseuraisten toimijoiden näkökulmasta, mikä on johtanut eläininfran käsitteen alustavaan kehittelyyn. Laiduneläimet puuttuvat Lasnamäestä. Lasnamäen moottoriteiden tapauksessa kyse on mustasta (sodankäynnin tarpeisiin kehitellystä) infrasta, jonka toissijaisesta siviilifunktiosta on historian saatossa tullut ensisijainen. Sama voi tapahtua toisinkinpäin, eli kaupunki voi muuttua äkkiä mustaksi infraksi (ja taas takaisin vihreäksi, harmaaksi, punaiseksi). Kiinnostavasti eurooppalaisella avantgarde-taiteella ja -filosofialla on ollut näppinsä pelissä tällä muodonmuutosten kentällä. Artikkeli kertoo siitä kuinka Israelin armeija käyttää Deleuzea, Guattaria ja esim. Debordia kaupunkisotastrategioidensa pohjana. Derrida ei tällaiseen toimintaan upseerin mukaan sovellu. Erilaisten kaupunki-infrastruktuurien värikoodisto on mielenkiintoinen ja kummalla tavalla impressionistinenkin (valöörit, värien vaihtuminen) asia.

Kokeellinen puutarha II

Uusia ideoita puutarhanhoitoon: Speculative Bio Indicator Garden (erit. kohdasta 35:50).

Puutarhanhoidossa on pitkälti kyse biosensitiivisyydestä siten, että puutarha toimii monimutkaisena sensorina ympäristön tilasta. Jäkälät ovat erityisen herkkiä "huomaamaan" mm. ympäristön saastumista. Ne ovat biosensoreita.

Puutarhaa voi käytännössä ajatella havaitsevana robottina.

Kokeellinen puutarha

Roman Marsin podcastissa oli mielenkiintoinen raportti "atomipuutarhoista", eli toisen maailmansodan jälkeen perustetuista kasvien säteilytyskeskuksista. Osoitteeseen atomicgardening.com on koottu tämän varhaisen geenimanipulaatioliikkeen historiaa. Atomipuutarhurointi liittyi Atoms for Peace -liikkeeseen, jonka tarkoitus oli saattaa ydinvoima tavallisten ihmisten käyttöön. Kansainvälinen atomipuutarhaseura levitti gammasäteilyn sanomaa mm. Albert Einsteinin suojeluksessa. Gammasäteilyn avulla yritettiin jalostaa uusia lajikkeita takapihoilla, ja puutarhanhoito vei huomiota pelottavista ydinaseista. Tulokset olivat myös hyviä:  nykyään viljellään lähes paria tuhatta gammasäteilyn avulla jalostettua tai mutatoitua kasvilajia.

Hakkuista

Luin Viivi Luikin mielestäni hienon Varjoteatterin, joka on matkakertomus ja muistelmateos. Luik kertoo kirjallisesta tilaisuudesta, jossa saksalainen kriitikko muistelee matkaansa suomalaiselle hakkuuaukealle: "Kun istuu siellä kannon päässä, ei kuule muuta kuin suhinaa. [...] Ihmisenä olemisen tunne katoaa. Käsitättehän te, mistä minä puhun?"

Luikin romaanin kuvaama muisto toi mieleeni Thomas Bernhardin Hakkuu-teoksen "taiteellisten illallisten" lopun, jossa humalainen Burg-teatterin näyttelijä vihdoin saa suustaan omasta mielestään rehellisen virkkeen. Hän haluaa vaeltaa metsään: "Mennä metsään, syvälle metsän uumeniin, Burg-näyttelijä sanoi, jättäytyä kokonaan metsän huomaan, siinä koko juttu, tuossa ajatuksessa, ettei itsekään ole mitään muuta kuin luontoa. Metsä, metsän puut, hakkuu, siinä koko juttu, hän sanoi äkkiä kuohuksissaan ja oli nyt lopullisesti lähdössä."

Luikin-Bernhardin kirjallinen anekdoottipari oli kaunis löytö, jonka kautta ymmärrän paremmin eurooppalaisia. Tärkeitä tulevaisuustaitoja nämä hakkuuaukioista lumoutumiset.